lauantai 24. maaliskuuta 2018

Elinkautiseni endometrioosin kanssa




Kroonista kipua, yhtäkkisiä rajuja kipukohtauksia, lapsettomuutta, kroonista väsymystä. Poissaoloja, suunnitelmien peruuntumista, haaveista luopumista.

Otsikko on raju, mutta niin on endometrioosikin.

Olen yksi niistä noin 200 000:sta suomalaisnaisesta, jotka kärsivät endometrioosista. Endometrioosi on sairaus, jossa kohdun limakalvoa kasvaa kohdun ulkopuolelle aiheuttaen kudoksiin kroonisen tulehdusreaktion. Lääkehoito saattaa auttaa, mutta monesti joudutaan turvautumaan leikkaushoitoon.

Endometrioosista ei voi parantua.

Kärsin monista endometrioosin oireista jo alle kaksikymppisenä, mutta sairaus todettiin minulla vasta epäonnistunutta ivf-hoitoa seuranneessa leikkauksessa muutama vuosi sitten. Olin jo vuosia valitellut eri gynekologeille oireitani, mutta kukaan, ei yksikään heistä, lähtenyt tutkimaan eteenpäin. Asia jäi joka kerta niille sijoilleen, koska endometrioosikasvaimet ja -kiinnikkeet eivät välttämättä näy tavallisessa gynegologisessa tutkimuksessa tai ultrakuvissa. Näin on varsinkin, jos kasvaimet ovat kohdun ulkopuolella, suolistossa ja haimassa, kuten itselläni.

Vaikka sairauden selviäminen oli tavallaan helpotus, olin osannut sitä jo jonkin aikaa epäilläkin, oli se silti valtava järkytys. Samalla, kun hirveät kipukohtaukseni, lapsettomuuteni ja ainainen väsymykseni saivat selityksen, jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että olen parantumattomasti sairas. Endometrioosi elää omaa elämäänsä sisälläni ja voin vain toivoa, että se saadaan pidettyä lääkkeillä ja mahdollisilla tulevilla leikkauksilla kurissa.

Hetken pelkäsin kertoa ihmisille sairaudestani. Siitä tosiasiasta, että kannan sisälläni jotain, joka estää tulemiseni äidiksi. Joka iskee varoittamatta milloin tahansa. Pakottaa perumaan suunnitelmia, koska en pysty liikahtamaankaan. Hengittää on pakko, vaikka sekin pahimmillaan sattuu valtavasti. Kivun hetkellä on luovuttava kaikesta.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kesti hetken tajuta, etten ole aiheuttanut tätä itse. Endometrioosi ei ole seurausta mistään tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. En olisi voinut toimia missään kohtaa toisin niin, että sairaus olisi jäänyt puhkeamatta.
Siksi puhunkin nykyään endometrioosista avoimesti, en suostu häpeämään sitä.

En myöskään hyväksy puheita siitä, kuinka lapseton nainen ei ole kokonainen nainen. Syitä lapsettomuuteen on monia, eikä yhdenkään naisen pidä joutua lapsettomuuttaan selittelemään, oli syynä sitten oma valinta tai jokin muu tekijä. Tästä aiheesta kirjoittaa todella koskettavasti mm. Laura täällä.

Endometrioosi on vienyt minulta paljon, mutta silti voin todeta olevani varsin onnekas. Saan välillä elää kokonaisia päiviä ilman kipua. Näin ei kaikilla kohtalotovereillani ole.
Minulla on endoa sairastavia ystäviä, jotka tietävät, mistä puhun, kun puhun kivusta. Heidän kanssaan voin jakaa surut, murheet ja pelot samoin kuin aihetta koskevan hurtin huumorinkin.
Kiitollinen olen myös miehelleni, joka ymmärtää ja kestää kaiken tämän keskellä.

Tällä viikolla on vietetty tunnusväriltään keltaista endometrioosiviikkoa. Sairaus on edelleen huonosti tunnettu, vaikka tietoisuus onkin lisääntynyt Endometrioosiyhdistyksen aktiivisen työn myötä.
Ystäväni Hanna kirjoittaa aiheesta todella kattavasti täällä, kannattaa käydä lukemassa.

I hope that someday I'll be able to say: I used to have Endometriosis.





torstai 15. maaliskuuta 2018

To ski or not to ski...





...that is not a question!

Tällainen lausahdus osui silmiini hiihtolomalla Pinterestia selatessani. Naurahdin. Ei todellakaan ollut epäselvää, hiihtääkö vaiko ei. Tänä talvena vastaus on ollut ehdoton "Hiihtää!".

Lapsena hiihdin paljon, kiitos vanhempieni. Isäni toimi hiihtokoulunopettajana ja minutkin löysi useana talvena lapinkäännösten ja vuorohiihtojen lumisesta maailmasta. Viikonloppuisin kävimme parhaan kaverini kanssa lähimetsän laduilla selvittämässä, kumpi tällä kertaa vie kultaisen mitalin, Haemaelaeinen vaiko Maeaettae. Onnellisena voin myöntää olevani sitä ikäpolvea, joka vielä hiihti kavereiden kanssa ala-asteella kouluun.

Tiedän monen kanssahiihtäjäni saaneen lapsuuden suksimisista tarpeekseen. Jotkut eivät suostu enää edes miettimään ladulle lähtemistä, vaikka kelejä ja mahdollisuuksia olisi. Itse en ole koskaan inhonnut hiihtämistä. Silti meni vuosia, etten laittanut suksia jalkaani kertaakaan talven aikana. Yhtenä isona syynä pidän Etelä-Suomen huonolumisia talvia, vaikka onhan se myönnettävä, että useana lumisenakaan talvena ei minua laduilla nähty.

Viitisen vuotta sitten hiihtokärpänen puri uudestaan. Se oli se samainen talvi, jona tapasimme nykyisen mieheni kanssa. Parhaat hiihtopäivät osuivat tuolloin maalis-huhtikuun vaihteeseen. Aurinko paistoi ja jäälatuja kulki ristiin, rastiin. Muistan olleeni kovin onnellinen. Monestakin syystä :)

Tänä talvena saavutin ne samat tunteet. Innostuin hiihtämisestä tosissani. Sen sijaan, että olisin töiden ja koiralenkin jälkeen kellahtanut sohvalle, vaihdoin hiihtokamppeet päälleni ja kävelin suksineni rantaan. Nautin auringonlaskuista ja päivän viimeisistä valoisista hetkistä. Useimpina päivinä hiihdin suoraa kilometrin pätkää edestakaisin. En halunnut siirtyä varjoon. Hiihtämisellä oli monta muutakin merkitystä kuin kuntoilu.

Hiihtämisestä muodostui hyvin sosiaalinen tapahtuma, vaikka lähdinkin matkaan yksin. Jokaisen vastaantulevan hiihtäjän kanssa vähintään tervehdimme, useimmiten jäimme hetkeksi juttelemaan. Eikä vain säästä tai jään paksuudesta, vaan myös vähän syvällisemmistäkin jutuista.

Jokin kumma meitä hiihtäjiä yhdistää, vaikkemme toisiamme ennalta tuntisikaan.

Loppuun pari vinkkiä sekä ensikertalaisille että niille, joille kilometrejä on jo kertynyt: Tiesithän, että hiihtokamppeita saa lainata esimerkiksi monista kirjastoista? Kokeile pari kertaa lainakamppeilla ennen kuin ostat omat varmistuaksesi, ettei laji maistu tervanjuonnilta ;) Toiseksi, vaikka lumet alkoivatkin sulaa suuressa osassa Suomea alkuviikon vesisateiden myötä, ovat monet ladut silti vielä huippukunnossa. Sinne siis vaan muiden mukaan! Osa vastaantulijoista haluaa ottaa hiihtämisen kuntoilun kannalta ja keskittyä vain suoritukseen, se heille ilman muuta suotakoon. Mutta jos lähdet ihan sunnuntaihiihtelylle, katsele avoimesti ympärillesi. Koskaan ei voi tietää, minkä mäen tai mutkan takaa ilmestyy mukava uusi tuttavuus :)







sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Pakkaspäivien parhaita hetkiä







Kotonainen otti ja nukahti talviunille vähän yllättäen. Se ei ollut suunniteltua, siinä vain kävi niin. Viikko, parikin, on jäänyt postausten väliin aiemminkin, mutta nyt niitä kertyi huomattavasti enemmän. Ehkä olimme tauon tarpeessa, sekä Kotonainen että minä.

Kotonaisen vedellessä hirsiä me muut olemme nauttineet talvesta. Sellaisesta kunnon talvesta, joita Etelä-Suomessa on nykyisin enää harvakseltaan. Pakkaset paukkuivat välillä kovinakin, ja aurinko helli päivästä toiseen. Päivittäiseksi rutiiniksemme muodostui käydä aamu-, päivä- ja monesti iltakävelylläkin jäällä. Koirat saivat kirmailla vapaina ja siitä, jos jostakin, ne nauttivat! Kävelyretkemme venyivät parhaimmillaan parin tunnin mittaisiksi. Läheisen Villingin saaren poukamista löytyi tuulensuojaisia, aurinkoisia paikkoja, jotka kutsuivat kallioilleen istumaan. Kun kaikilla meillä oli tarpeeksi päällä, saattoi kutsuun vastata, vaikka pakkasasteita oli helposti reilu kymmenkunta. Ja koirat, nehän eivät pystähtyneet hetkeksikään, vaan touhusivat ympäriinsä tai vähintään vahtivat ympäristöä ja näin suojelivat meitä hirmu vaarallisilta ohikulkijoilta ;) Edellämme jolkotellut kettukin olisi taatusti saanut kyytiä, ellemme olisi ehtineet napata koiria hihnan päähän ennen kuin ne saivat repolaiseen näköyhteyden.

Jäälle kertynyt lumikerros mahdollisti hiihtämisenkin. Hiihtokilometrejä on kertynyt muutama kymmenen, niistä jokainen jääladulla. Nyt, kun lämpötila nousi plussan puolelle, ajattelin siirtyä varmuuden vuoksi metsäladuille, turvallisesti maan pinnalle. Jäällä hiihtämisessä on ihan oma hohtonsa, mutta se haalenee äkkiä, jos joutuu pelkäämään. Hiihtämisestä ajattelin kirjoittaa enemmän tässä lähipäivinä. Lapsuuden rakas, nyt uudelleen paikkansa ottanut lempiharrastus, ansaitsee ihan oman postauksensa.

Lomalta paluu on aina vähän kankeaa, niin näköjään bloggaamisenkin suhteen. Teksti töksähtelee, eikä ajatus kulje. Sanottavaa on paljonkin, mutta yhteys aivoista näppäimistölle pätkii. Yhteysongelmat ovat kuitenkin korjattavissa jos ei muulla niin vinolla pinolla motivaatiota. Sitä, jos jotakin, tauon aikana ehti kertyä.

Kiitos vielä lopuksi teille kaikille jotka olette kyselleet perään <3 Kiitos, että olette varmistelleet kaiken olevan hyvin. Kiitos, että käytte ja luette <3 Tauko on ohi ja muistiinpanot pursuilevat uusista aiheista!

Nähdään pian!