lauantai 24. maaliskuuta 2018

Elinkautiseni endometrioosin kanssa




Kroonista kipua, yhtäkkisiä rajuja kipukohtauksia, lapsettomuutta, kroonista väsymystä. Poissaoloja, suunnitelmien peruuntumista, haaveista luopumista.

Otsikko on raju, mutta niin on endometrioosikin.

Olen yksi niistä noin 200 000:sta suomalaisnaisesta, jotka kärsivät endometrioosista. Endometrioosi on sairaus, jossa kohdun limakalvoa kasvaa kohdun ulkopuolelle aiheuttaen kudoksiin kroonisen tulehdusreaktion. Lääkehoito saattaa auttaa, mutta monesti joudutaan turvautumaan leikkaushoitoon.

Endometrioosista ei voi parantua.

Kärsin monista endometrioosin oireista jo alle kaksikymppisenä, mutta sairaus todettiin minulla vasta epäonnistunutta ivf-hoitoa seuranneessa leikkauksessa muutama vuosi sitten. Olin jo vuosia valitellut eri gynekologeille oireitani, mutta kukaan, ei yksikään heistä, lähtenyt tutkimaan eteenpäin. Asia jäi joka kerta niille sijoilleen, koska endometrioosikasvaimet ja -kiinnikkeet eivät välttämättä näy tavallisessa gynegologisessa tutkimuksessa tai ultrakuvissa. Näin on varsinkin, jos kasvaimet ovat kohdun ulkopuolella, suolistossa ja haimassa, kuten itselläni.

Vaikka sairauden selviäminen oli tavallaan helpotus, olin osannut sitä jo jonkin aikaa epäilläkin, oli se silti valtava järkytys. Samalla, kun hirveät kipukohtaukseni, lapsettomuuteni ja ainainen väsymykseni saivat selityksen, jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että olen parantumattomasti sairas. Endometrioosi elää omaa elämäänsä sisälläni ja voin vain toivoa, että se saadaan pidettyä lääkkeillä ja mahdollisilla tulevilla leikkauksilla kurissa.

Hetken pelkäsin kertoa ihmisille sairaudestani. Siitä tosiasiasta, että kannan sisälläni jotain, joka estää tulemiseni äidiksi. Joka iskee varoittamatta milloin tahansa. Pakottaa perumaan suunnitelmia, koska en pysty liikahtamaankaan. Hengittää on pakko, vaikka sekin pahimmillaan sattuu valtavasti. Kivun hetkellä on luovuttava kaikesta.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kesti hetken tajuta, etten ole aiheuttanut tätä itse. Endometrioosi ei ole seurausta mistään tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. En olisi voinut toimia missään kohtaa toisin niin, että sairaus olisi jäänyt puhkeamatta.
Siksi puhunkin nykyään endometrioosista avoimesti, en suostu häpeämään sitä.

En myöskään hyväksy puheita siitä, kuinka lapseton nainen ei ole kokonainen nainen. Syitä lapsettomuuteen on monia, eikä yhdenkään naisen pidä joutua lapsettomuuttaan selittelemään, oli syynä sitten oma valinta tai jokin muu tekijä. Tästä aiheesta kirjoittaa todella koskettavasti mm. Laura täällä.

Endometrioosi on vienyt minulta paljon, mutta silti voin todeta olevani varsin onnekas. Saan välillä elää kokonaisia päiviä ilman kipua. Näin ei kaikilla kohtalotovereillani ole.
Minulla on endoa sairastavia ystäviä, jotka tietävät, mistä puhun, kun puhun kivusta. Heidän kanssaan voin jakaa surut, murheet ja pelot samoin kuin aihetta koskevan hurtin huumorinkin.
Kiitollinen olen myös miehelleni, joka ymmärtää ja kestää kaiken tämän keskellä.

Tällä viikolla on vietetty tunnusväriltään keltaista endometrioosiviikkoa. Sairaus on edelleen huonosti tunnettu, vaikka tietoisuus onkin lisääntynyt Endometrioosiyhdistyksen aktiivisen työn myötä.
Ystäväni Hanna kirjoittaa aiheesta todella kattavasti täällä, kannattaa käydä lukemassa.

I hope that someday I'll be able to say: I used to have Endometriosis.





torstai 15. maaliskuuta 2018

To ski or not to ski...





...that is not a question!

Tällainen lausahdus osui silmiini hiihtolomalla Pinterestia selatessani. Naurahdin. Ei todellakaan ollut epäselvää, hiihtääkö vaiko ei. Tänä talvena vastaus on ollut ehdoton "Hiihtää!".

Lapsena hiihdin paljon, kiitos vanhempieni. Isäni toimi hiihtokoulunopettajana ja minutkin löysi useana talvena lapinkäännösten ja vuorohiihtojen lumisesta maailmasta. Viikonloppuisin kävimme parhaan kaverini kanssa lähimetsän laduilla selvittämässä, kumpi tällä kertaa vie kultaisen mitalin, Haemaelaeinen vaiko Maeaettae. Onnellisena voin myöntää olevani sitä ikäpolvea, joka vielä hiihti kavereiden kanssa ala-asteella kouluun.

Tiedän monen kanssahiihtäjäni saaneen lapsuuden suksimisista tarpeekseen. Jotkut eivät suostu enää edes miettimään ladulle lähtemistä, vaikka kelejä ja mahdollisuuksia olisi. Itse en ole koskaan inhonnut hiihtämistä. Silti meni vuosia, etten laittanut suksia jalkaani kertaakaan talven aikana. Yhtenä isona syynä pidän Etelä-Suomen huonolumisia talvia, vaikka onhan se myönnettävä, että useana lumisenakaan talvena ei minua laduilla nähty.

Viitisen vuotta sitten hiihtokärpänen puri uudestaan. Se oli se samainen talvi, jona tapasimme nykyisen mieheni kanssa. Parhaat hiihtopäivät osuivat tuolloin maalis-huhtikuun vaihteeseen. Aurinko paistoi ja jäälatuja kulki ristiin, rastiin. Muistan olleeni kovin onnellinen. Monestakin syystä :)

Tänä talvena saavutin ne samat tunteet. Innostuin hiihtämisestä tosissani. Sen sijaan, että olisin töiden ja koiralenkin jälkeen kellahtanut sohvalle, vaihdoin hiihtokamppeet päälleni ja kävelin suksineni rantaan. Nautin auringonlaskuista ja päivän viimeisistä valoisista hetkistä. Useimpina päivinä hiihdin suoraa kilometrin pätkää edestakaisin. En halunnut siirtyä varjoon. Hiihtämisellä oli monta muutakin merkitystä kuin kuntoilu.

Hiihtämisestä muodostui hyvin sosiaalinen tapahtuma, vaikka lähdinkin matkaan yksin. Jokaisen vastaantulevan hiihtäjän kanssa vähintään tervehdimme, useimmiten jäimme hetkeksi juttelemaan. Eikä vain säästä tai jään paksuudesta, vaan myös vähän syvällisemmistäkin jutuista.

Jokin kumma meitä hiihtäjiä yhdistää, vaikkemme toisiamme ennalta tuntisikaan.

Loppuun pari vinkkiä sekä ensikertalaisille että niille, joille kilometrejä on jo kertynyt: Tiesithän, että hiihtokamppeita saa lainata esimerkiksi monista kirjastoista? Kokeile pari kertaa lainakamppeilla ennen kuin ostat omat varmistuaksesi, ettei laji maistu tervanjuonnilta ;) Toiseksi, vaikka lumet alkoivatkin sulaa suuressa osassa Suomea alkuviikon vesisateiden myötä, ovat monet ladut silti vielä huippukunnossa. Sinne siis vaan muiden mukaan! Osa vastaantulijoista haluaa ottaa hiihtämisen kuntoilun kannalta ja keskittyä vain suoritukseen, se heille ilman muuta suotakoon. Mutta jos lähdet ihan sunnuntaihiihtelylle, katsele avoimesti ympärillesi. Koskaan ei voi tietää, minkä mäen tai mutkan takaa ilmestyy mukava uusi tuttavuus :)







sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Pakkaspäivien parhaita hetkiä







Kotonainen otti ja nukahti talviunille vähän yllättäen. Se ei ollut suunniteltua, siinä vain kävi niin. Viikko, parikin, on jäänyt postausten väliin aiemminkin, mutta nyt niitä kertyi huomattavasti enemmän. Ehkä olimme tauon tarpeessa, sekä Kotonainen että minä.

Kotonaisen vedellessä hirsiä me muut olemme nauttineet talvesta. Sellaisesta kunnon talvesta, joita Etelä-Suomessa on nykyisin enää harvakseltaan. Pakkaset paukkuivat välillä kovinakin, ja aurinko helli päivästä toiseen. Päivittäiseksi rutiiniksemme muodostui käydä aamu-, päivä- ja monesti iltakävelylläkin jäällä. Koirat saivat kirmailla vapaina ja siitä, jos jostakin, ne nauttivat! Kävelyretkemme venyivät parhaimmillaan parin tunnin mittaisiksi. Läheisen Villingin saaren poukamista löytyi tuulensuojaisia, aurinkoisia paikkoja, jotka kutsuivat kallioilleen istumaan. Kun kaikilla meillä oli tarpeeksi päällä, saattoi kutsuun vastata, vaikka pakkasasteita oli helposti reilu kymmenkunta. Ja koirat, nehän eivät pystähtyneet hetkeksikään, vaan touhusivat ympäriinsä tai vähintään vahtivat ympäristöä ja näin suojelivat meitä hirmu vaarallisilta ohikulkijoilta ;) Edellämme jolkotellut kettukin olisi taatusti saanut kyytiä, ellemme olisi ehtineet napata koiria hihnan päähän ennen kuin ne saivat repolaiseen näköyhteyden.

Jäälle kertynyt lumikerros mahdollisti hiihtämisenkin. Hiihtokilometrejä on kertynyt muutama kymmenen, niistä jokainen jääladulla. Nyt, kun lämpötila nousi plussan puolelle, ajattelin siirtyä varmuuden vuoksi metsäladuille, turvallisesti maan pinnalle. Jäällä hiihtämisessä on ihan oma hohtonsa, mutta se haalenee äkkiä, jos joutuu pelkäämään. Hiihtämisestä ajattelin kirjoittaa enemmän tässä lähipäivinä. Lapsuuden rakas, nyt uudelleen paikkansa ottanut lempiharrastus, ansaitsee ihan oman postauksensa.

Lomalta paluu on aina vähän kankeaa, niin näköjään bloggaamisenkin suhteen. Teksti töksähtelee, eikä ajatus kulje. Sanottavaa on paljonkin, mutta yhteys aivoista näppäimistölle pätkii. Yhteysongelmat ovat kuitenkin korjattavissa jos ei muulla niin vinolla pinolla motivaatiota. Sitä, jos jotakin, tauon aikana ehti kertyä.

Kiitos vielä lopuksi teille kaikille jotka olette kyselleet perään <3 Kiitos, että olette varmistelleet kaiken olevan hyvin. Kiitos, että käytte ja luette <3 Tauko on ohi ja muistiinpanot pursuilevat uusista aiheista!

Nähdään pian!









maanantai 22. tammikuuta 2018

Tulta, merta, nukkuvaa lasta ja...


Olet ehkä kuullut otsikon listan aiemminkin. Sanovat noiden kolmen asian olevan sellaisia, joita voi tuijottaa loputtomiin. Allekirjoitan jokaisen.

Lukuisat kerrat olen istunut lapsuudenkotini takan ääressä tuijottamassa liekkeihin. Mökkiterassin vanhassa grillissä palava tuli on aivan yhtä lumoava, sen olen todennut ilmiselvien kesäiltojen lisäksi esimerkiksi tammikuussa makkaranpaiston yhteydessä. Mökkisaunan puukiukaalla on sama vaikutus.

Viimeksi eilen totesin miehelleni meren olevan kaunis vuodenajasta riippumatta. Kesäpäivän auringonsäteet sinisellä ulapalla tai paksu sumu, joka muuttaa kaiken ympäriltään harmaaksi. Myrskyävässä meressä on oma taikansa. Sen rannalla tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Tyyni vedenpinta on mindfulnessia parhaimmillaan. Meri, järvi tai joki, omalla laillaan mahtavia kaikki.

Nukkuvan lapsen rauhallisuus on jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki ympäriltä katoaa sitä ihaillessa.

Tässä vaiheessa alan miettiä, jatkanko sittenkään postaustani kohti sitä, minkä takia alunperin istahdin koneen ja kyseisen aiheen ääreen. Tänä iltana tämä kolmen tekijän lista sai nimittäin jatkoa. Tulossa on neljäs, yhtä koukuttava, yhtä rentouttava, muttei ollenkaan niin runollinen tekijä kuin edeltäjänsä. Kyseessä on nimittäin sulava pakastin! :) Saa nauraa, minuakin naurattaa.

Tajusin muutama tunti sitten, että jos tänä talvena aikoo käyttää ulkoilman pakkasasteita hyväkseen pakastimen sulatuksessa, on se varminta tehdä tänään. Sääennuste nimittäin lupaa harmillisen sateisia ja tammikuulle ihan liian lämpimiä kelejä. Siispä kysäisin varovasti mieheltäni töiden jälkeen, josko voisimme tehdä yhden kotihomman ennen illan löhöilyjä. En tiedä, kumpi oli kärsivämpi, mieheni ilme vai äänensävy, hänen kysyessään, mitä tarkoitin. Lupasin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin selvittää pakastimemme sulatusperiaate, minä vastaisin sisällön siirtämisestä parvekkeelle sun muusta. Ehdotus sai kannatusta, joten tuumasta toimeen.

Hetkessä mustikat, joita olikin tallessa ihanan paljon enemmän kuin muistin, ja muut pakasteet siirtyivät laatikoihin ja parvekkeelle. Napsautin pakastimesta virran pois ja ajattelin siirtyä sohvalle neulomaan viikonloppuna aloittamaani villapaitaa. Suunnitelma meni uusiksi miehen ilmestyessä keittiöön hiustenkuivaimen kanssa. Hän oli päättänyt vähän vauhdittaa sulamisprosessia! :) Jonkin aikaa seurasin föönailua, sitten nappasin vekottimen selvästi yli-innostuneen sulattelijan kädestä. Sulaminen oli jo hyvässä vauhdissa, vesi lirisi poistoputken alla olevaan astiaan ja pisarat pitivät omaa ääntään putoillessaan pakastimen pohjalle.

Älä kysy, mikä teki prosessista niin hypnoottisen, en osaa vastata. Älä myöskään leimaa meitä hulluiksi, älä ainakaan ennen kuin olet itse kokeillut ;) En tiedä, johtuiko pitkän työpäivän aiheuttamasta väsymyksestä vai mistä, mutta suht pitkän tovin istuimme keittiön lattialla vierekkäin ja vain katselimme. Pakastimen kylmyys viilensi keittiön, joten kietouduin lämpimään vilttiin ja vedin villasukat jalkaan. Ja vain tuijotin. Tuijotimme yhdessä. Muutaman sanan vaihdoimme silloin tällöin ja välillä mieheni oli pakko päästä vähän avittamaan jäitä irtoilussa. Yhtäkkiä olikin käynyt niin, että ruutuaika oli kohdannut voittajansa ;)

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme jo kolme vuotta ja häpeillen myönnän tämän olevan ensimmäinen kerta, kun tämä kotityö tuli tehtyä. Jokin tässä kokonaisuudessa kuitenkin vihjaa, että tästä tulee jokatalvinen perinne ;)

Iloista viikkoa sinulle! Nautitaan pakkasista, myös ulkona ;)






sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Voi meitä!



Vanha sananlasku kehottaa olemaan piilottamatta kynttilää vakan alle. Meillä suomalaisilla tuntuu kuitenkin olevan vahva taipumus tehdä juuri niin. Peittelemme ja ujostelemme tekemisiämme ja osaamisiamme syystä tai toisesta. Imemmekö "taidon" itseemme jo äidinmaidosta, malliopimmeko moisen vai opetetaanko meitä toimimaan niin? Siinäpä mielenkiintoinen tutkimusaihe!

Olen miettinyt asiaa monesti, tällä viikolla se nousi esille töiden parissa. Eräs työtoverini ehdotti, että esittelisin blogini, ja bloggaamisen ylipäätään, kollegoilleni yhden projektin yhteydessä. Kauhistuin ehdotusta, järkytyin suorastaan! Lupasin tehdä lähestulkoon mitä tahansa, kunhan kukaan ei mainitsisi sanallakaan blogiani isolle yleisölle.

Ja miksikö näin? Hyvä kysymys. Vastausta aloin sitten illalla pohtia. Bloggaamisesta on tullut minulle rakas harrastus. Olen mielestäni kehittynytkin siinä jonkin verran (huomaa kynttilän pikainen esiintulo tässä kohtaa, *tirsk*). Toivon, että blogini lukijamäärä on kasvusuunnassa ja minulla on monenlaisia suunnitelmia Kotonaisen tulevaisuuden varalle. Miksi silti punastelen joka kerta, kun joku kommentoi kirjoituksiani kasvotusten tai vaikka vain mainitsee lukevansa niitä?

Tässä onkin riittänyt pohdittavaa tälle viikolle. On varsin ristiriitaista toivoa blogille menestystä ja loistavaa tulevaisuutta samalla, kun lähestulkoon peittää kasvonsa aina aiheen noustessa esille.

Olen aina ollut äärimmäisen huono ottamaan kehuja vastaan. Vähättelen, vähintään punastelen. Pyydän vaihtamaan aihetta. Kerran sorruin jopa haistattelemaan henkilöä, joka kohdisti minuun kauniita sanoja. Siitä sainkin sitten kuulla vuosia jälkeenpäin, ja ihan aiheesta. Tämän episodin jälkeen opettelin toimimaan vastaavissa tilanteissa edes jotenkin järkevällä tavalla. Nykyään osaan jo kiittää kehujaani. Sen jälkeen vaihdankin sitten pikaisesti aihetta ;)

Otin jälkikäteen yhteyttä kollegaani ja pahoittelin voimakasta reaktiotani. Yritin selittää hänelle, miksi näin kävi ja käy joka kerta. Hän ymmärsi täysin. Samalla hän kertoi työskentelevänsä yhden huikean jutun parissa. Jutun, josta hän ei halua tehdä mitään numeroa... Niinpä. Totesimme molemmat olevamme vähän hulluja kynttilöidemme piilottelijoita.

Pyrin vastedes kiinnittämään asiaan huomiota. Sen sijaan, että alituiseen vähättelen itseäni ja korostan heikkouksiani, saatan joskus jopa myöntää olevani jossakin ihan hyvä!

Mites sinä? Tunnistatko itsesi tekstistäni? Onko sinullakin taipumus sortua itsesi aliarvioimiseen? Ja jos on, tyydytkö tilanteeseen vai liitytkö seuraani tekemään yhdessä asialle jotakin?



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Oodi ulkoilmalle



Flunssapöpö saavutti lopulta minutkin ja kaatoi pariksi päiväksi peiton alle. Tänään uskaltauduin jo pukemaan ulkovaatteet päälle vähän pidempää kuin nopeaa koiranulkoilutuslenkkiä varten. Vauhti ei päätä huimannut, ei todellakaan. Hipsimme menemään kaikessa rauhassa, kuten sunnuntaina kuuluukin.

Sääkin suosi hidastelua. Aurinko paistoi lähdes pilvettömältä taivaalta, oli tyyni, täydellinen pikkupakkaskeli. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että mieleni kohottamiseksi olisi tänään riittänyt paljon vaatimattomampikin sää. Jo se, että pääsin nauttimaan ulkoilmasta, tuntui mahtavalta! Ei tarvittu kuin kaksi päivää pelkkää sisälläoloa ja johan iski hirmuinen raittiinilmankaipuu. Kun on aina liikkunut paljon luonnossa, tulee ulkoilmasta lähes riippuvaiseksi.

Aloin taas joulun jälkeen kulkea työmatkani kävellen, joten kilometrejä kertyy päivää kohti reippaasti yli kymmenen, kun työmatkoihin lisää vielä koiralenkit. Joulua edeltäneet, viikkoja kestäneet, vesisadekelit jättivät meidät lopultakin rauhaan ja aamut ovat olleet toinen toistaan kauniinmpia. Pimeäähän vielä on, kun seitsemän aikaan aamulla kääntää nenänsä kohti työpaikkaa, mutta se, että ilma on kuiva, eikä maakaan enää hohda mustuuttaan, riittää piristämään aamun toisensa jälkeen.

Mikä parasta, kauniiden pakkassäiden ennustetaan jatkuvan! Luvassa on töiden osalta tiivis pariviikkoinen, onneksi työt ja koirat pitävät meikäläisen pihalla siitä huolimatta :)

Iloista alkavaa viikkoa!
















lauantai 13. tammikuuta 2018

Ihaninta kuivalle iholle



Talvi kuivattaa ihoa. Niin näköjään käy, vaikka kyseinen vuodenaika on pitkään ollut täällä pääkaupunkiseudulla totta vain kalenterin sivuilla. Elohopea ei ole laskenut nollan alapuolelle muutamaa päivää pidemmäksi ajaksi, mutta silti iho on reagoinut jo viikkoja. Onko syynä kuiva sisäilma, ilmastoinnit, tiedä häntä. Joka tapauksessa melko herkkä ihoni on jo selvästi talviasetuksilla. Meikinpoiston jälkeen kasvojen ihoa kiristää, vaikka puhdistustuotteeni ovat herkälle iholle tarkoitettuja. Pyrin kuorimaan ihoani säännöllisesti, mutta silti kuivia kohtia tulee hurjan herkästi.

Onneksi minulla on luottotuotteeni, josta sain vinkin viime talvena hyvältä ystävältäni, Sopusointuja-blogin Maaritilta. Okabon 100% Pure Argan Oil on vertaansa vailla. Kyseessä on sataprosenttisesti luonnonmukainen tuote, joka ei sisällä kemikaaleja, eikä parabeeneja. Öljy imeytyy nopeasti iholle ja saa ihon tuntumaan ihanan pehmeältä. Arganöljy sisältää runsaasti tehokosteuttavia ja ravitsevia ainesosia. Lisäksi sillä on antibakteerisia ominaisuuksia ja se suojaa ihoa vapailta radikaaleilta. Tuote sopii kaikille ihotyypeille, se on tuoksuton ja vegaaninen.

Tuotetta on saatavana sekä pumppupullossa että suihkeena. Itse käytän pumppupulloa ja tapanani on helliä ihoani öljyllä iltaisin. Näin tuote saa rauhassa imeytyä kasvojen ihoon yön aikana.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos sinäkin kärsit kuivasta ihosta, ja vaikket kärsisikään!




torstai 4. tammikuuta 2018

Kymmenen tapaa tappaa treenimotivaatio -sarja alkaa: 1. Aloita siitä, mihin viimeksi jäit


Tänään alkavassa sarjassa kerron omakohtaisia kokemuksia siitä, miten uudelleen heränneen treenikärpäsen pureman saa varmimmin parannettua. Kuinka pitää huoli siitä, ettei treenimotivaatio säily muutamaa päivää, enintään muutamaa viikkoa kauempaa vaan lopahtaa tasaisen varmasti?

Sarja on totuudenmukainen, sisältää otteita elävästä elämästä. Juttuja on höystetty hippusella hurttia huumoria ja kunnon kauhallisella vahvaa itseironiaa. Pyydän siis saada huomauttaa, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole provosoida kirjoituksillani ketään. Jos joku/jotkut kymmenestä kohdasta kolahtavat, tuntuu, kuin kirjoittaisin juuri sinun epäonnistuneesta treenikaudestasi, muistathan, että olen kokenut saman itse. Huomautan myös, ettei juttusarja koske niitä treenaajia, joille liikunta on elämäntapa. Parhaiten samaistut tulevaan, jos edellisestä kunnon treenistäsi on vähintään puoli vuotta aikaa. Toki sinä aktiivitreenaajakin saat seurata juttusarjaa, ilman muuta ja mielellään! Ehkä pystyt kuvittelemaan tilanteen, ehkä olet ollut siinä joskus itsekin.

Oletko valmis? Sitten aloitetaan:

1. ALOITA SIITÄ, MIHIN VIIMEKSI JÄIT

Joulukinkut ja -kalkkunat on syöty, vuodenvaihteen kohmeloista selvitty. On aika lunastaa tehdyt lupaukset! Ei siis muuta kuin salille, juoksemaan, ladulle, kuka mihinkin.

Muistele, mitä viimeksi teit kyseisessä paikassa ollessasi ja toimi täsmälleen samoin. Jos askelkyykkyjä pumpatessasi latasit painotangon päihin 15 kiloa kumpaankin, älä missään nimessä vähennä. Koska nyt treenataan!

Oleta, että juoksu kulkee yhtä kevein askelin kuin viime kesäkuussa, eivätkä sykemittarin ensimmäiset piippaukset jo tossuja jalkaan sitoessasi ole todennäköisesti merkki yhtään mistään.  

Luota myös siihen, että reisilihaksesi (ja hermosi) kestävät, vaikka latu on nollakelin ja juuri alkaneen vesisateen vuoksi niin liukas, ettei pitoteipeistä ole mitään hyötyä. Sanonta siitä, kuinka ainoa huono treeni on se, joka ei koskaan edes alkanut, lohduttakoon.

Kaikki kehitys alkaa siitä, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan. Älä mieti sen enempää vaan usko vahvasti, että sillä tarkoitetaan juuri sitä, mitä olet tekemässä.