torstai 9. marraskuuta 2017

Samastuin sorsaan






Enpä olisi koskaan uskonut tuollaistakaan otsikkoa kirjoittavani, tai tarttuvani tällaiseen aiheeseen, mutta pakko se on, koska lauantaiaamun pitkällä lenkillä samastuin sorsaan. Tuohon tekstin yläpuolella olevaan yksilöön.

Aamu aukeni vahvasti pilvisenä sekä sään että mielen suhteen. Takana oli huonosti nukuttu yö, enkä muutenkaan ollut parhaimmillani. Not even close. Lähimpiäni suojellakseni puin lenkkikamat päälleni ja lähdin kävelemään. Tai juoksemaan. Ihan mitä vaan tilanne vaatisi. Tavoitteenani oli kulkea niin pitkään ja sellaisella vauhdilla, että kiukku/ärsytys/harmitus/mikälie tipahtaisi matkasta tai ainakin onnistuisin väsyttämään sen puhekyvyttömäksi. Koska kyseistä tunnetta ei ollut kukaan aiheuttanut, oli täysin kohtuutonta purkaa sitä muulla tavoin.

Sopivasti juuri ennen lähtöäni alkoi sataa vettä. Sen sijaan, että se olisi harmittanut, vahvisti se lähtöpäätöstäni. Tiesin, että kotiin palatessani olisin ylpeä, jos en muusta, niin ainakin kurjan sään uhmaamisesta. Auringonpaiste olisi ollut aivan liian positiivinen juttu siihen tilanteeseen.

Starttasin liian kovalla vauhdilla. Tiesin sen heti alkuunsa, mutta jotenkin tuntui, että on mentävä ja kovaa. Juostava niin pitkään, että sydän hakkaa. Vietävä itsensä äärirajoille. Otettava muutama askel vielä senkin jälkeen, kun ei jaksa enää yhtäkään. Juoksu kun sattuu olemaan yksi parhaista tavoista kukistaa huono mieli ja ärsytys.

Tällä juoksukunnolla vauhdikkaat askeleet muuttuivat kävelyversioiksi kiukun ollessa vielä voimissaan. Sen sijaan, että olisi antautunut, se vain vahvistui siitä tosiasiasta, etten jaksanut edes juosta! Kiukku piti otteessaan, vaikken enää edes tiennyt, mikä harmitti eniten. Lisäksi sade taukosi ja pilviverhon raosta kurkkasi aurinko... Kehtasikin keskeyttää mielentilaani täydellisesti sopivan sadesään!

Juuri silloin silmiini osui tuo päätään siipiensä suojaan piilottava sorsa. Jos en paremmin tietäisi, olisin voinut vaikka vannoa, että sitä hävetti minun puolestani. Teki mieli tehdä sama. Piilottaa päänsä vaikka pensaaseen ja hävetä.

Kuinka turhasta ihminen välillä kiukutteleekaan. Ainakin minä. Toisinaan ihan ilman minkäänlaista syytä. Aina ei tietenkään tarvitse olla hyvällä tuulella ja hymyillä. Kiukuttaakin saa ilman, että siitä soimaa itseään. Rajansa kuitenkin kaikella.

Asetin sorsan puhelimeni näytölle taustakuvaksi. Muistuttakoon se minua siinä muutamasta jutusta aina tarpeen tullen.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.