tiistai 28. marraskuuta 2017

ZZZZZ...


I already want to take a nap tomorrow.


You know you've grown up when a nap is no longer a punishment but a reward.


I wish I was a little kid so I could take a long nap and everyone would just be proud of me.


Koska silmiini on osunut nämä ja monta muuta päiväuniin liittyvää sanontaa, voin todeta, että joku muukin kuin minä kaipaa tavallista enemmän unta kaiken tämän pimeyden keskellä.


Vaikka Iiris onkin antanut minun nukkua välillä kuusikin tuntia putkeen, ovat yöuneni silti edelleen aivan liian lyhyitä. Tässä vaiheessa vuotta unen vähyys tuntuu ehkä rankimmalta. Valoisan aika on hurjan lyhyt ja pimeä on todella pimeä, kiitos lumettoman maan. Siksi olenkin pyörtänyt muutaman pyhän päätökseni ja antanut itselleni luvan nukkua aina, kun mahdollista.


Nautin yleensä viikonloppujen aikaisista aamuista. Leivontaa, pieniä sisustusjuttuja, lukemista, kaikenlaista mukavaa voi sisällyttää niihin hetkiin, kun päivä ei ole vielä valjennut. Viime lauantaina päätin kuitenkin olla järkevä ja luovuin aamurutiineistani. Siirryin aamuöisen Iiriksen kanssa tekemäni ulkoilun jälkeen sohvalle nukkumaan ja jatkoin uniani. Yhdeksän aikaan raotin silmiäni. Varmistuttuani siitä, että kodin irtaimisto on edelleen ennallaan ja Iiris, se mahdollinen pikku tuholainen, nukkui tyytyväisenä tyynyni vieressä, jatkoin nukkumista puoleenpäivään asti! Oi sitä olotilaa, kun hetkellisesti tunsin olevani virkeä!


Päikkäreistäkin olen yrittänyt luopua vuosien varrella, ne kun syövät väkisinkin palan yöunista. Näillä univeloilla siitä ei kuitenkaan ole pelkoa. Siispä olen antanut unelle vallan useaan otteeseen autossa pelkääjän paikalla istuessani, tv:tä katsellessani, lukiessani. Usein uni ei edes kysy lupaa, se tulee ja vie mukanaan. Kuten esimerkiksi tänään. Onhan se jännä tunne, kun tajuaa nukahtaneensa istualleen...


Onneksi marraskuu alkaa olla voitettu kanta. Kolme yötä joulukuuhun on!


Nautitaan päikkäreistä ja mahdollisimman pitkistä yöunista, muistetaan vitamiinit ja ulkoilut, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta <3










sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kuvista kalleimmat

Kun puhelmeni ilmoitti tallennustilansa olevan melkein täynnä, ensimmäinen ajatukseni oli, että valokuvat on siirrettävä turvaan. Silmissäni vilisi ketju tärkeistä hetkistä, ihanista tapahtumista, rakkaista ihmisistä ja eläimistä. Ajatus siitä, että ne haihtuisivat savuna ilmaan, tai bitteinä avaruuteen, tuntui kertakaikkisen kamalalta! Luettuani juuri tilanteesta, jossa puhelimesta oli yön aikana, ohjelmistopäivityksen tai muun vastaavan seurauksena, hävinnyt yli 13 000 (minkä puhelimen muisti vetää niin paljon?!) kuvaa, päätin ryhtyä toimeen samantien.


Sen sijaan, että olisin kuvat kovalevylle siirrettyäni tyhjentänyt niille tarkoitetun kansion puhelimestani kokonaan, tein tyhjennystyön yksitellen, kuva kerrallaan. Kansiossa oli kuvia, joita en yksinkertaisesti raaskinut poistaa, vaikka tiesin löytäväni ne kovalevyn uumenista aina niin halutessani. Enkä nyt tarkoita vain muutamaa kuvaa, en edes muutamaa kymmentä. Lähes kuusisataa otosta pääsi edelleen jatkoon. Ja tähän se emoji apinasta, joka peittää silmät käsillään!


En kuitenkaan lähde nolostelemaan asiaa sen enempää. Taidan nimittäin olla aika onnekas, kun muutamaan viime vuoteen on mahtunut niin paljon sellaista kuvattavaa, sellaisia hetkiä, joihin haluan palata usein. Esimerkiksi meneillään olevan kaatosadepäivän voi lähestulkoon täysin pelastaa aurinkoisten häämatkakuvien selaaminen! Nämä reilun kolmen vuoden takaiset kuvat Hangosta ovat myös ikisuosikkejani. Iiriksen ja Supparin kuvista en edes aloita ;)


Löytyykö sinun puhelimestasi kuvia, jotka ovat ja pysyvät?





tiistai 14. marraskuuta 2017

Hyasintteja ja katajanoksia




Kausivaloja en ole vieläkään ripustanut (monesta päätöksestä huolimatta), mutta ensimmäiset hyasintit nappasin ostoskoriini viime viikonloppuna. Raukat joutuivat olemaan paperikassin pohjilla pari ensimmäistä päivää. Muistin ne kyllä, mutten yksinkertaisesti ehtinyt asetella niitä ruukkuihin. Ja melkoinen hätäratkaisu tuo tämänhetkinenkin kasvualusta on. Laitoin löytämäni mullanlopun ruukun pohjalle ja asettelin sipulit siihen. Tarkoitukseni oli peittää juuret sammalella, mutta koska sekin on ajanpuutteen vuoksi jäänyt metsään, ovat pikkuiset saaneet olla noine hyvineen. Ja jos totta puhun, minusta asetelma ei näytä hassummalta tuollaisenakaan!

Olen pitänyt hyasintteja parvekkeella niiden kasvuaikaa pidentääkseni. Hyasintithan viihtyvät parhaiten viileässä. Ohjeen mukaan ne pahastuvat vasta pakkaslukemista. Sääennuste lupaa nollan alapuolelle laskevia lukemia tuleviksi öiksi, joten taidan nostaa ne tänään illalla sisälle. Kun varsi saa lämpimässä enemmän mittaa, siirrän hyasintit korkeisiin lasiastioihin. Niissä ne saavat kasvaa kaikessa rauhassa ilman pelkoa siitä, että kaatuvat tai varsi katkeaa.

Seurakseen hyasintit saivat katajanoksan, jonka Iiris kiikutti minulle metsälenkillä. Siinäkin on jotakin jouluista, vai mitä olet mieltä?












torstai 9. marraskuuta 2017

Samastuin sorsaan






Enpä olisi koskaan uskonut tuollaistakaan otsikkoa kirjoittavani, tai tarttuvani tällaiseen aiheeseen, mutta pakko se on, koska lauantaiaamun pitkällä lenkillä samastuin sorsaan. Tuohon tekstin yläpuolella olevaan yksilöön.

Aamu aukeni vahvasti pilvisenä sekä sään että mielen suhteen. Takana oli huonosti nukuttu yö, enkä muutenkaan ollut parhaimmillani. Not even close. Lähimpiäni suojellakseni puin lenkkikamat päälleni ja lähdin kävelemään. Tai juoksemaan. Ihan mitä vaan tilanne vaatisi. Tavoitteenani oli kulkea niin pitkään ja sellaisella vauhdilla, että kiukku/ärsytys/harmitus/mikälie tipahtaisi matkasta tai ainakin onnistuisin väsyttämään sen puhekyvyttömäksi. Koska kyseistä tunnetta ei ollut kukaan aiheuttanut, oli täysin kohtuutonta purkaa sitä muulla tavoin.

Sopivasti juuri ennen lähtöäni alkoi sataa vettä. Sen sijaan, että se olisi harmittanut, vahvisti se lähtöpäätöstäni. Tiesin, että kotiin palatessani olisin ylpeä, jos en muusta, niin ainakin kurjan sään uhmaamisesta. Auringonpaiste olisi ollut aivan liian positiivinen juttu siihen tilanteeseen.

Starttasin liian kovalla vauhdilla. Tiesin sen heti alkuunsa, mutta jotenkin tuntui, että on mentävä ja kovaa. Juostava niin pitkään, että sydän hakkaa. Vietävä itsensä äärirajoille. Otettava muutama askel vielä senkin jälkeen, kun ei jaksa enää yhtäkään. Juoksu kun sattuu olemaan yksi parhaista tavoista kukistaa huono mieli ja ärsytys.

Tällä juoksukunnolla vauhdikkaat askeleet muuttuivat kävelyversioiksi kiukun ollessa vielä voimissaan. Sen sijaan, että olisi antautunut, se vain vahvistui siitä tosiasiasta, etten jaksanut edes juosta! Kiukku piti otteessaan, vaikken enää edes tiennyt, mikä harmitti eniten. Lisäksi sade taukosi ja pilviverhon raosta kurkkasi aurinko... Kehtasikin keskeyttää mielentilaani täydellisesti sopivan sadesään!

Juuri silloin silmiini osui tuo päätään siipiensä suojaan piilottava sorsa. Jos en paremmin tietäisi, olisin voinut vaikka vannoa, että sitä hävetti minun puolestani. Teki mieli tehdä sama. Piilottaa päänsä vaikka pensaaseen ja hävetä.

Kuinka turhasta ihminen välillä kiukutteleekaan. Ainakin minä. Toisinaan ihan ilman minkäänlaista syytä. Aina ei tietenkään tarvitse olla hyvällä tuulella ja hymyillä. Kiukuttaakin saa ilman, että siitä soimaa itseään. Rajansa kuitenkin kaikella.

Asetin sorsan puhelimeni näytölle taustakuvaksi. Muistuttakoon se minua siinä muutamasta jutusta aina tarpeen tullen.






keskiviikko 1. marraskuuta 2017

54 päivää




Ensi kuussa on joulu! Tällainen jouluhullu kuin minä hykertelee jo pelkästä ajatuksesta <3 Tässä vaiheessa on vielä helppo unohtaa kaikki siihen liittyvä sähellys, työ- ja muu kiire, ja vain nautiskella alkavasta himistelystä.

Tuntuu siltä, että viime viikolla pikavisiitin tehnyt lumipeite sai jokaisen jouluihmisen esille yhtäaikaa. Kaikki uskalsivat yhtäkkiä myöntää miettivänsä jo tulevaa suurta juhlaa. Joulutortut, -lehdet, -tähdet, kaikki ilmestyivät kuviin ihan hetkessä. Enää ei puhuta joulunaluspäivistä, ei edes -viikoista. Nyt puhutaan joulunaluskuukausista!


Itse paistoin ensimmäiset joulutortut äsken marraskuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Laitoin päälle hieman tomusokeria ja avasin ensimmäisen jouluisen sisustuslehden kannen. Kynttilänvalossa, tietysti. Kuin sattumalta kaapista tipahti jouluisen leikkokakun ohje. Joulukausivaloja en kuulemma saa vielä ripustaa. Lasketaanko ripustamiseksi se, jos laittaa valot maljakkoon tai hyllyn kulmalle..? ;)


Jouluinen pyörä on lähtenyt pyörimään, aamukampa viritelty!
Joko sinulle on käynyt samoin?


(Ylimmän kuvan lehti on Hus & Hem Julspecial.)