keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Muistathan myös oman kuppisi?

'You can't pour from an empty cup.
Take care of yourself first.'

Tällä tekstillä varustettu kortti osui silmiini tässä taannoin. Mietin sitä silloin hetken, mutta unohdin, kiire vei mennessään. Lopulta pysähdyin asian äärelle tilanteen pakottamana.

Aikaisin eilisaamuna, iloisen leikin keskellä, Iiris puraisi minua vahingossa sormeen. Pennun kulmahampaat ovat pienet, mutta terävät. Haava ei ollut iso, mutta yllättävän syvä. Vei pitkään, ennen kuin sain verentulon tyrehtymään. Ehdin jo miettiä, pitääkö lähteä tikattavaksi. Onneksi vuoto kuitenkin loppui ja tilanteesta selvittiin muutamalla laastarinvaihdolla ja hetkellisellä jomotuksella. Ja soitolla terveyskeskukseen. Tajusin nimittäin, että edellisestä jäykkäkouristusrokotuksesta oli hävettävän kauan aikaa...

Lähdin terveyskeskuksesta jäykkäkouristusrokote vasemmassa käsivarressa, influenssarokote oikeassa ja monta mietettä pääkopassa. Miten on mahdollista, että ihminen, joka ainakin omasta mielestään pitää suht hyvin huolta asioistaan, on unohtanut jotakin niinkin tärkeää kuin rokotukset?

Ajatus lähti seikkailemaan erilaisia polkuja pitkin. Tajusin laiminlyöväni omaa hyvinvointiani monella muullakin elämän osa-alueella.

Vuosittaisen hammastarkastuksen aikaan kalenterissani on lähes poikkeuksetta jotain tärkeämpää, kiireellisempää. Soitan vastaanotolle, kiitän kutsusta ja valitan, että olen estynyt. Hammaslääkärin ovi aukeaa vasta, kun särkee. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedostan suun hyvinvoinnin vaikutuksen terveydelle.

Vitamiineja on kaapit pullollaan, niitä en muista ottaa. Aina, kun asia nousee jossakin esille, täydennän (jo valmiiksi täysiä) varastoja, otan muutaman pillerin ja unohdan. Huomaan, että rutiinit auttavat tässäkin: jos otan vitamiinit säännöllisesti esimerkiksi aamiaisen yhteydessä, muistan tehdä sen. Mutta kappas, jo viikonloppu ja sen myötä erilainen aamu sekoittaa pakan. Vitamiinipurkit pölyttyvät kaapissa ja päätyvät lopulta vanhentuneina roskikseen, vaikka niidenkin merkityksen tiedostan, varsinkin näin pimeänä vuodenaikana.

Niin, siitä aamiaisesta sitten. Se jää nykyään arkisin syömättä. Kyllä, kokonaan. En kuulemma ehdi, väitän minä. Toki on totta, että aamut ovat erilaisia kuin ennen Iiriksen saapumista. Aikaisemmin pidin huolen vain itsestäni ja omasta lähdöstäni. Vain harvoin Suppari pyytää päästä ulos niin aamutuimaan. Iiris kuitenkin tykkää aikaisista heräämisistä ja jos sisäsiistiksi haluamme opetella, on ulos lähdettävä. Koska aamuun mahtuu niin paljon muitakin aktiviteetteja, on aamupala se ensimmäinen, joka vauhdissa tipahtaa pois. Aamupala on päivän tärkein ateria, kaikuu korvissa ja kaiuksi jää. Tästä virheestä maksan sitten illalla, kun hiilihydraattitankkaus alkaa.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin, mutta nostan esille enää liikunnan. Uusin selitys liian vähäiselle treenaamiselle on ajanpuute. Koen, että illat jäävät liian lyhyiksi, jos töiden jälkeen lähden vielä lenkille tai salille. Välillä yritän "koirat joutuvat olemaan liian paljon yksin" -selitystä. Hah! Ne eivät kärsi siitä, jos olen työpäivän lisäksi tunnin pois kotoa muutamana iltana viikossa. Päinvastoin. Kiittävät vain, koska a) saavat ottaa sillä välin rauhassa nokoset ja b) leppoisaa, hyvinvoivaa emäntää on paljon kivampi totella.

Ylin kuva on tässä kohtaa mielestäni aika paljonpuhuva. Suuntia on kaksi, jokainen saa valita omansa itse. Syitä jonkun asian tekemättä jättämiselle löytyy aina, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka moni selityksistä on tekosellaisia. Muistetaan samalla, että yllättävän pienilläkin valinnoilla voi olla suuri merkitys.

Jaksamme pitää huolta toisista vasta, kun voimme itse hyvin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.