keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Muistathan myös oman kuppisi?

'You can't pour from an empty cup.
Take care of yourself first.'

Tällä tekstillä varustettu kortti osui silmiini tässä taannoin. Mietin sitä silloin hetken, mutta unohdin, kiire vei mennessään. Lopulta pysähdyin asian äärelle tilanteen pakottamana.

Aikaisin eilisaamuna, iloisen leikin keskellä, Iiris puraisi minua vahingossa sormeen. Pennun kulmahampaat ovat pienet, mutta terävät. Haava ei ollut iso, mutta yllättävän syvä. Vei pitkään, ennen kuin sain verentulon tyrehtymään. Ehdin jo miettiä, pitääkö lähteä tikattavaksi. Onneksi vuoto kuitenkin loppui ja tilanteesta selvittiin muutamalla laastarinvaihdolla ja hetkellisellä jomotuksella. Ja soitolla terveyskeskukseen. Tajusin nimittäin, että edellisestä jäykkäkouristusrokotuksesta oli hävettävän kauan aikaa...

Lähdin terveyskeskuksesta jäykkäkouristusrokote vasemmassa käsivarressa, influenssarokote oikeassa ja monta mietettä pääkopassa. Miten on mahdollista, että ihminen, joka ainakin omasta mielestään pitää suht hyvin huolta asioistaan, on unohtanut jotakin niinkin tärkeää kuin rokotukset?

Ajatus lähti seikkailemaan erilaisia polkuja pitkin. Tajusin laiminlyöväni omaa hyvinvointiani monella muullakin elämän osa-alueella.

Vuosittaisen hammastarkastuksen aikaan kalenterissani on lähes poikkeuksetta jotain tärkeämpää, kiireellisempää. Soitan vastaanotolle, kiitän kutsusta ja valitan, että olen estynyt. Hammaslääkärin ovi aukeaa vasta, kun särkee. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedostan suun hyvinvoinnin vaikutuksen terveydelle.

Vitamiineja on kaapit pullollaan, niitä en muista ottaa. Aina, kun asia nousee jossakin esille, täydennän (jo valmiiksi täysiä) varastoja, otan muutaman pillerin ja unohdan. Huomaan, että rutiinit auttavat tässäkin: jos otan vitamiinit säännöllisesti esimerkiksi aamiaisen yhteydessä, muistan tehdä sen. Mutta kappas, jo viikonloppu ja sen myötä erilainen aamu sekoittaa pakan. Vitamiinipurkit pölyttyvät kaapissa ja päätyvät lopulta vanhentuneina roskikseen, vaikka niidenkin merkityksen tiedostan, varsinkin näin pimeänä vuodenaikana.

Niin, siitä aamiaisesta sitten. Se jää nykyään arkisin syömättä. Kyllä, kokonaan. En kuulemma ehdi, väitän minä. Toki on totta, että aamut ovat erilaisia kuin ennen Iiriksen saapumista. Aikaisemmin pidin huolen vain itsestäni ja omasta lähdöstäni. Vain harvoin Suppari pyytää päästä ulos niin aamutuimaan. Iiris kuitenkin tykkää aikaisista heräämisistä ja jos sisäsiistiksi haluamme opetella, on ulos lähdettävä. Koska aamuun mahtuu niin paljon muitakin aktiviteetteja, on aamupala se ensimmäinen, joka vauhdissa tipahtaa pois. Aamupala on päivän tärkein ateria, kaikuu korvissa ja kaiuksi jää. Tästä virheestä maksan sitten illalla, kun hiilihydraattitankkaus alkaa.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin, mutta nostan esille enää liikunnan. Uusin selitys liian vähäiselle treenaamiselle on ajanpuute. Koen, että illat jäävät liian lyhyiksi, jos töiden jälkeen lähden vielä lenkille tai salille. Välillä yritän "koirat joutuvat olemaan liian paljon yksin" -selitystä. Hah! Ne eivät kärsi siitä, jos olen työpäivän lisäksi tunnin pois kotoa muutamana iltana viikossa. Päinvastoin. Kiittävät vain, koska a) saavat ottaa sillä välin rauhassa nokoset ja b) leppoisaa, hyvinvoivaa emäntää on paljon kivampi totella.

Ylin kuva on tässä kohtaa mielestäni aika paljonpuhuva. Suuntia on kaksi, jokainen saa valita omansa itse. Syitä jonkun asian tekemättä jättämiselle löytyy aina, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka moni selityksistä on tekosellaisia. Muistetaan samalla, että yllättävän pienilläkin valinnoilla voi olla suuri merkitys.

Jaksamme pitää huolta toisista vasta, kun voimme itse hyvin.





sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vastaleivottuja sämpylöitä, olkaa hyvä!


Jotain kumman taikaa vastaleivotussa leivässä on. Tuoreen leivän tuoksu valtaa koko kodin. Kuuman, vasta uunista tulleen leivän päälle sulaa nokare voita ihan hetkessä. Odottaa pitäisi, jäähdytellä hetken, puhallella edes, muttei malta!

Mikään leipä maailmassa ei maistu yhtä hyvältä kuin äidin tekemät sämpylät, mutta lähelle pääsevät nämä kaurahiutalesämpylät, joita olen leiponut muutamana viikonloppuaamuna himistellessäni.

Sämpylät valmistuvat todella helposti ja nopeasti. Ohje on siis juuri sopiva sellaiseen aamuun, jona et ollut edes ajatellut leipovasi. Mitään sen kummempia kommervenkkejä ei tarvita, ihan perusaineksia ja hetki ylimääräistä aikaa. Ohje on alunperin otetty Myllyn Paras -nettisivulta.

KAURAHIUTALESÄMPYLÄT

1/2 l vettä tai maitoa
50 g hiivaa
5 dl kaurahiutaleita
1/2 rkl suolaa
1/2 dl siirappia
n. 7 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
50 g sulaa voita tai margariinia

Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen. Lisää kaurahiutaleet. Jätä seos lämpimään paikkaan noin 20 minuutiksi (esim. kulho lämpimään vesialtaaseen).

Kun seos kuplii, lisää loput aineet ja alusta pehmeäksi taikinaksi. Leivo taikina heti sämpylöiksi ja kohota liinalla peitettynä lämpimässä paikassa.

Paista 225 asteessa 10-12 minuuttia.

Itse tein sämpylät veteen. Kuivahiiva toimi kohottajana oikein hyvin. Kuten aina sämpylöitä tehdessäni, vähensin jauhomäärää huomattavasti. Pidän pehmeistä sämpylöistä, joten en yleensä pyörittele sämpylöitä vaan nostan pieniä taikinakasoja lusikalla peltille. Näin taikinan voi huoletta jättää liian löysäksi.
Viime viikonloppuna lisäsin taikinaan porkkanaraastetta, kerran aiemmin kuivattuja karpaloita. Tänään piti heittää joukkoon siemeniä, mutta unisena unohdin. Hyvin toimivat ilmankin!

Leppoisia leivonta- ja herkutteluhetkiä!






perjantai 20. lokakuuta 2017

Fall breeze and autumn leaves








Tiedän. Olen juuri sellainen bloggari, joka vuosi toisensa jälkeen tekee postauksen vuodenaikojen vaihtumisista. Viime syksynä kirjoittelin mietteitäni kuluvasta vuodenajasta mm. täällä ja täällä. Olen juuri sen ihmistyypin edustaja, joka vielä lähestyvän neljänkympinkin kynnyksellä fiilistelee ensilunta, ensimmästä pakkasaamua, leskenlehteä, jäidenlähtöä. Toivon, ettei se piirre häviä minusta koskaan. Oikeastaan uskon sen vain vahvistuvan. En nimittäin oikein ymmärrä, miksi ihmiset harmittelevat esimerkiksi kesän vaihtumista syksyksi. Miksi harmitella jotakin, jota ei voi muuttaa? Syksy tulee joka tapauksessa, joten sen sijaan, että inhoaisimme koko ajatustakin, voisimme etsiä siitä alkuun vaikka yhden positiivisen puolen.  

Tällaisina päivinä, kun aurinko on hellinyt aamusta alkaen aina laskuunsa asti, on helppo rakastaa syksyä. Kelpaa siinä kulkea hymyssä suin, kääntää kasvonsa lämpöä kohti, kerätä tervettä punaa poskiin ja nappailla valokuvia matkansa varrelta. Mutta entäs sitten, kun vaakatasossa vihmovat syyssateet jatkuvat päivästä toiseen? Mitenkäs suu silloin laitetaan? Sekin riippuu vähän katsontakannasta. Jos olen autoton ja joudun kävelemään töihin, ei paljoa naurata. Ripsiväri on poskilla jo kotipihassa, eivätkä vaatteet ehdi kuivua kunnolla koko päivän aikana. Lisäksi...

Ei, muuta huonoa en sadesäästä oikeastaan keksikään. On totta, että koirat ovat ulkoilutusten jälkeen kuin uitetut koirat, mutta kyllähän ne siitä kuivuvat. Ihana keltainen sadetakkini ja polveen asti ylettyvät kumpparit hoitavat hommansa ulkoiluttajan suhteen. Oma aika -juoksulenkit tuntuvat parhailta juuri sadesäällä. Kun suurin osa lenkkipolkuja kuluttavista kansalaisista päättää sään olevan liian surkea ulkoiluun, on mahtavaa olla juuri se yksi hullu, joka uhmaa sadetta ja tuulta.

Voisin luetella tähän muitakin syksyn positiivia puolia, mutta mitä niitä kertailemaan. Kynttilät, villasukat, kirjat ja viltit on lueteltu jo moneen kertaan. Jokaisella on omat juttunsa, jotka vuodenajoissamme eniten miellyttävät.

Mitä sinä rakastat syksyssä eniten?












lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihan lähellä






Sopivasti juuri tänään, alkavan syysloman kunniaksi, meillä nukuttiin ensimmäiset pitkät yöunet sitten Iiriksen saapumisen. Toki tyttö touhuili tänäänkin omiaan jo aamuviideltä, mutta nukahti pian uudelleen. Onneksi Iiris on jo sen verran iso, että hänet uskaltaa päästää hetkeksi pois näköpiiristä ilman, että täytyy itse nousta ja lähteä perään. Vielä pari viikkoa sitten tein niin, kun oli epäilyttävän pitkään hiljaista. Aina löysin Iiriksen pötköttelemästä Supparin pedistä :) Ei hän kauaa omilla teillään viivy vaan tepsuttelee pian takaisin makkariin.

Mietin eilen illalla kaksi suunnitelmaa valmiiksi tälle aamulle. Aamulle, jonka luulin muiden aamujen tapaan olevan hyvinkin aikainen. Toisen suunnitelman toteuduttua meillä olisi nyt banaanileipää. Toinen olisi vienyt minut treenaamaan salille tai lenkkipolulle. Mahdollisuus pitkiin uniin vei kuitenkin voiton näistä molemmista. Vaikka rakastankin kotoilua pimenevissä, sateisissa aamuissa niin univelan lyhentäminen oli kuitenkin paras tapa aloittaa loma. Niinpä me tytöt nukuimme puoleenpäivään asti!

Ensimmäiset viikot Iiris nukkui ihan minussa kiinni. Varmisteli, pieni, että pysyn lähellä. Nykyään hän kuitenkin nukahtaa usein jo vähän kauemmas, yleensä sängyn jalkopäähän. Niin viime yönäkin, mutta aamu-unensa hän torkkui ihan lähellä <3 Voiko parempaa ollakaan?

Pitkät unet takasivat sen, että olen virkeämpi kuin moneen viikkoon. Kävin treenaamassa, nyt on sen banaanileivän vuoro.

Leppoisaa lauantai-iltaa sinullekin!




tiistai 10. lokakuuta 2017

Muutama tunnelmakuva sunnuntailta






Olen valokuvannut viime aikoina paljonkin, mutta kuvattavat kohteet ovat huonekalujen sijaan olleet lähinnä käveleviä nelijalkaisia. Pitkästä aikaa sunnuntaina innostuin ottamaan pari kuvaa kodistamme. Asuntommehan on tällä hetkellä vahvasti pentuasetuksilla: valkoiset alustat peittävät lattiaa sieltä täältä, matot sen sijaan odottavat vuoroaan varastossa. Paikat, joissa voi saada pureskelemalla sähköiskun tai astetta kalliimpaa vahinkoa aikaiseksi, on peitetty jonkinlaisella esteellä. Huoneemme eivät siis hivele esteetikon silmää, eikä tarvitsekaan. Iiriksen turvallisuus on tällä hetkellä sisustuksen tärkein kulmakivi. Ja hei, ovenkarmit, lattialistat ja muut vastaavat ovat saaneet olla rauhassa jo pari viikkoa ilman etikkaakin, joten tilanne kehittyy koko ajan parempaan suuntaan!

Saimme sunnuntaina vieraita kaukaa Kanadasta ja sen kunniaksi viritin päiväpeitonkin sänkymme päälle :) Sängynpääty näyttää hassulta, mittasuhteiltaan ihan oudolta, kun runkopatjojen jalat on irrotettu. Annoimme päädyn siitä huolimatta odotella omalla paikallaan sitä hetkeä, että jalat voi taas ruuvata takaisin kiinni. Onneksi se pysyy pystyssä noinkin! Tuon kokoiselle esineelle kun on vähän haastava löytää mitään varastointipaikkaa.


Yöpöytien virkaa toimittavat vanhat puulaatikot ovat aivan liian kaukana sängyn reunoista ja sillekin löytyy selitys: tuohon sijoitettuna ne suojaavat pistorasioita ja näin ollen valaisinten sähköjohdot voivat olla niissä kiinni. Näppärää! ;)


Kynttilät sen sijaan eivät pala vain vieraita varten. Niitä poltamme joka ikinen ilta sekä sisällä että parvekkeella. Heti hämärän laskeuduttua jompikumpi meistä käy ne sytyttämässä ja viimeisenä nukkumaan tuleva puhaltaa ne sammuksiin. Rakastan kynttilänvaloa ja tällä hetkellä se toimii myös tärkeänä valonlähteenä. Sen verran monen valaisimen johto kun on edelleen pikku naskalihampailta turvassa.


Sateisen tunnelmallista tiistai-iltaa sinulle!











lauantai 7. lokakuuta 2017

Himistely on virallisesti alkanut!






Himistely, himinöinti. Sanat, joita ei muutama vuosi sitten vielä sanavarastostani edes löytynyt. Väittäisin niiden olleen ihanat Noorat, jotka sen sinne lisäsivät. Ensimmäistä kertaa eilen aamulla huomasin sen korvaavan mielessäni termit tunnelmointi ja fiilistely.

Eilisestä aamusta muodostui tämän syksyn ensimmäinen varsinainen himistelyhetki. Monet parhaista jutuista tulevat vastaan sattumalta, niin tämäkin. Harmittihan se aluksi herätä aamulla neljän aikaan, mutta etsin asiasta ne positiiviset puolet: ensinnäkin oli perjantai ja viikonloppu edessä. Mahdollisuus pidempiin uniin aukenisi siis heti seuraavana päivänä. Kuva kynttilöiden valaisemasta pimeästä aamusta sohvalla teekupin ja kutimen kanssa piirtyi silmiini, joten päätin siirtää kuvat teoiksi. Kohta jo istuinkin pikkukoiran kanssa sohvalla, hän luun kanssa herkutellen, minä sukkapuikkoja kilistellen. Toki ennen sitä kävimme pikku kävelyllä viileässä, mutta kauniissa syysaamussa.

Reilun tunnin kuluttua isompikin koirista hipsi seuraamme ja nukahti syliin lähes samantien. Pienempi otti mallia ja sammahti päivän ekoille päikkäreille ennen kuutta. Ainut, joka ei moisesta ihanuudesta voinut vielä eilen jäädä nauttimaan, olin minä. Aamuvalmistelut, kävellen kuljettava työmatka ja kahdeksalta alkava työpäivä varmistivat sen, että aikataulut pysyivät aikaisina. Silmiä painoi koko päivän, myönnettäköön, mutta koiramurujen kanssa vietetty aamuhetki oli sen verran ihana, että olen valmis samaan vielä monesti alkavan pimeän jakson aikana <3

Aloittamani sukka jää parittomaksi, se ei todennäköisesti pääse koskaan varttaan pidemmälle. Lankarullan loppu, jonka hämäränhyssyssä valitsin, oli suhteellisen jännän väristä, mistä lie lankakoriini löytänyt. Uutta rullaa en ihan helpolla varmaan löydä, eikä haittaa. Sukkaparin valmistaminen kun ei suinkaan ollut se tärkein asia. Himinöinti on parin tai muutaman tekijän muodostama ihana kokonaisuus eri aistein koettavia juttuja.

Vai millaisena sinä koet himistelyn?







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Listoihin lukkiutunut











Olenko ainut, jonka kalenterin välistä löytyy to do -listoja joka lähtöön? Töitä varten on omansa, samoin lomia, kotia, ostoksia jne. Kaikki pitää kirjoittaa muistiin, muuten unohtuu. Eikä se ainakaan itselläni ole edes ainut syy. Myönnän nauttivani siitä tunteesta, kun kohta toisensa jälkeen saa ruksin peräänsä. Miten kauniilta lista näyttääkään, kun jokainen homma on vedetty yli!

Toisinaan kuitenkin onnistun lyömään tässäkin asiassa yli. On tilanteita, jotka kuuluu pyhittää to do -listoista vapaiksi. Kaikenlaisista to do -listoista, niistä pelkällä ajatuksen tasolla tehdyistäkin. Miksikö? Koska lista asettaa odotuksia, vaatimuksia, se velvoittaa. Vaikka tekemiset eivät kummoisia oliskaan niin silti. Mutta onko se mahdollista? 

Suunnitellessani yhden naisen mökkiviikonloppuani minulle esitettiin monta kertaa sama kysymys: Mitä sä aiot tehdä siellä? Vastaus oli heti valmiina. Lenkkeilyä, saunomista, sienestystä, marjastusta, haravointia, bloggaamista, lukemista, kaikkea tätä löytyi listalta. Hirmuinen määrä hommaa sellaisten parin päivän ajalle, joiden tarkoitus oli vähentää univelkaa ja antaa omaa aikaa.

Asiassa on kuitenkin kaksi puolta. Jokaisen listasta löytyvän jutun koen rentouttavana, terapeuttisenakin. Onko lista siis sittenkään to do -versioksi kelpaava?

Koen, että tietyllä tavalla on, jos asiaan ei osaa suhtautua rennosti, antaa tilanteen mennä omalla painollaan. Kiva, että on mahdollisuus tehdä, jos siltä tuntuu, ja siinä onkin koko homman ydin!

JOS SILTÄ TUNTUU!

Ei ole pakko. Mikään ei mene pilalle, ellei onnistu/toteudu. Hyvä ilmankin, ellei parempi.

Tämän kun vielä joskus oppisin.

Vei päiväkausia ennen kuin mökkireissuni jälkeen tajusin, että lauantaipäivän kaatosateet ja ukkoskuurot olivat parasta, mitä kuvitella voi. Saapuessaan pilvet vetivät listalta kerralla yli monta kohtaa. Silloin harmitti, kun marjat jäivät puskiin ja lehdet maahan. Turhaan. Pakkasessa oli jo valmiiksi mustikoita koko talven varalle ja suurin osa lehdistäkin oli tuolloin vielä puussa. Lenkki jäi sateen vuoksi aiottua lyhemmäksi, onneksi. Saunanpesän sytyttämiseen liittyvien "pienten teknisten ongelmien" takia löylyttely venyi silti iltamyöhään.

Kuinka paljon tunneköyhempi viikonloppuni oliskaan ollut ilman ukkoskuurojen tuomaa pientä jännitystä ja sitä onnentunnetta, joka syntyy, kun saa makoilla peiton alla sateelta suojassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis. Asennehan se loppujen lopuksi on se, joka ratkaisee. Jokainen saa itse päättää, miten asiat näkee ja kokee. Aion edelleen koota tehtävälistoja ja nauttia niiden toteutumisesta. Se, mitä pyrin muuttamaan, on toteutumattomuuteen suhtautuminen.

Tehdäänkö siis niin, ettei aseteta kaikelle niin suuria odotuksia? Elämän parhaita hetkiä ovat monesti ne, joilta ei vaadita ja odoteta liikoja.










sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Aamulla kuuden aikaan








Jos jokaisen aamun ensimmäinen maisema olisi ylläolevan kaltainen, muuttuisiko se joskus tavalliseksi? Sellaiseksi, ettei siihen enää kiinnittäisi huomiota. Tavalliseksi itsestäänselvyydeksi. Sitä emme koskaan saa tietää, mutta epäilen, että tuo taika ei voi kadota. Koska jos jotakin niin taianomainen mökin sohvalta avautuva maisema on.

Yhden naisen mökkiviikonloppuani hellittiin aivan upealla aurinkoaamulla. Lauantainen sade takasi sen, että lepäsin koko päivän, enkä siis toteuttanut marjanpoiminta-, haravointi- tai lenkkeilypäätöstäni. Huilasin vain, nukuin, luin ja saunoin. Ehkä juuri siksi heräsin niin aikaisin sunnuntaina, enkä siis menettänyt hetkeäkään yhdestä syksyn kauneimmista aamuista. Puin lämpimät vaatteet pyjaman päälle ja vedin kumpparit jalkaan. Avasin oven ja lähdin täysin hiljaiseen, pilvettömään, tyyneen sunnuntaiaamuun.





Kuvat kertovat enemmän kuin minä voin. Kolme tuntia istuin mökin terassilla paksun peiton ja parin vaatekerroksen suojissa. Join pikavauhdilla jäähtyvää teetä, katselin satamasta lähteviä laivoja ja mietin, missä rannan läheisyydessä uivan joutsenen puoliso oli. Tunsin ikävää. Sitä ihanaa ikävää, joka saa tajuamaan, kuinka onnekas olen. Tiesin, että asiat olisivat hetken taas niin kuin kuuluukin.