maanantai 25. syyskuuta 2017

Mentäiskö mekin kalliolle






Syksy antaa kauneintaan. Sen on huomannut myös yksi pieni poika, jonka ohi kävelin tänään töistä kotiin palatessani.

-Mentäiskö kalliolle? hän kysyi äidiltään. Äiti, joka oli pukeutunut selkeästi kylmempää säätä varten, kantoi täysinäistä kauppakassia ja tokaisi hieman kiukkuiseen sävyyn, että kotiin on mentävä, ruoka ja läksyt tehtävä.

-Mutta kun täällä on niin hieno sää! Aurinko paistaa, voisin syödä tossa kalliolla vaikka yhden banaanin. Sit ruualla ei oo niin kiire, kun mulla ei oo enää kova nälkä. Ja lupaan tehä läksyt heti!

Äiti mietti hetken ja suostui. He kiipesivät, poika selkeästi riemuissaan juosten, äiti vähän hitaammin kassinsa kanssa, tien vieressä olevan kallion päälle. En ehtinyt nähdä, söivätkö banaanit, mutta todennäköisesti.

Voiko olla parempaa? Voiko olla hienompaa esimerkkiä hetkessä elämisestä?

Ehdotan, että otetaan oppia tuosta pienestä pojasta. Huomataan hetki ja napataan siitä paras irti aina, kun mahdollista. On totta, että jotkut asiat on hoidettava, mutta voisivatko ne odottaa hetken. Väitän että molemmat, sekä äiti että poika, muistavat tämän kauniin syksyisen päivän ex tempore -piknikin pitkään. Vaikka se kestikin vain yhden banaanin verran.




lauantai 23. syyskuuta 2017

Ei alkuperäisen unelmatortun voittanutta


Kaavoihinsa kangistumistako, joustamattomuutta vai kenties muutosvastarintaa? Vai liekö yksinkertaisesti tottumiskysymys? Mene ja tiedä, mutta sen tiedän, että kun kyse on unelmatortusta, on sen oltava tietynlainen!

Suklaakääretorttu, unelmatorttu, kääretorttu... Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja lista on loputon, kun ohjetta lähtee netistä etsimään. Siispä leipomisesta minua paremmin tietävät lukijani: onko kääretortulla ja unelmatortulla jokin ero? Onko unelmatorttu kääretortusta se suklainen versio, jossa on voikräämitäyte?



Palatkaamme tässä kohtaa ajassa muutama kuukausi taaksepäin, keskikesän juhlaan. Juhannuspäivänä saimme vanhempani meille kylään. Makea herkku, jota päätin heille valmistaa, määräytyi sen mukaan, mikä on kyseisen päivän sankarin herkku. Isäni nimipäivää vietetään juhannuspäivänä ja jos jostakin niin unelmatortusta hän on aina pitänyt. Meidän muiden lisäksi siis ;)

Edellisen unelmatorttuni leipomisesta on vuosia, eikä minulla ollut hajuakaan, mistä kansiosta/vihon välistä sen parhaan reseptini löydän. Googlen puoleen käännyttyäni yllätyin. Lähes jokainen unelmatorttuohje sisältää nykyään jotakin "ylimääräistä"! Jos itse taikinaan ei ole lisätty vähintään karkkirakeita niin voikräämiä on ainakin jatkettu jollakin "terveysvaikutteisella" ainesosalla. Aika jännä!

Enkä nyt siis tarkoita, etteikö erilaisia variaatioita saisi olla. Toki saa! Jotakin jokaiseen makuun. Eikä herkkujen keventäminenkään haitaksi ole. Ihmetykseni herätti lähinnä se, että pelkistetyn ohjeen löytäminen oli niin työn ja tuskan takana. Lopulta se löytyi kuin löytyikin, yläasteaikaisen köksänkansioni uumenista nimittäin :) 
Tässä se sullekin, jos haluat kokeilla tänä vikonloppuna jotakin älyttömän hyvää, sitä alkuperäistä ja oikeaa ;)


UNELMATORTTU

Pohja:
4 munaa
1 1/4 dl sokeria
1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl perunajauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
1/2 tl leivinjauhetta

1. Vatkaa munat  ja sokeri vaahdoksi.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilöiden joukkoon.
3. Levitä taikina voidellun leivinpaperin päälle peltille tasaisesti.
4. Paista uunin keskiosassa 225 asteessa 7-10 minuuttia.
5. Kumoa sokeroidun voi- tai leivinpaperin päälle.
6. Jäähdytä.

Täyte:
100 g voita
1/2 pakettia tomusokeria
2 tl vaniljasokeria

Vatkaa valkoiseksi vaahdoksi ja
levitä tasaisesti jäähtyneen pohjan päälle.
Kääräise rullalle.


Miten sulla, onko tämä tällainen se ainut oikea unelmatorttu?

Terveisin
Herkkulakkolainen...





tiistai 19. syyskuuta 2017

Mökkimatkan must visit









Yhden naisen mökkiviikonloppuni oli menestys! Kiitos siitä kuuluu monelle tekijälle: miehelleni, ystävilleni, sattumille, pimeydelle, Nokkosen ja N'avetan naisille. Ehkä myös heräilevällä ylitä itsesi -asenteella oli sormensa pelissä. Kaikkiin näihin palaan vielä, mutta aloitetaan mökkimatkan varrelta. 

Tunnethan jo Villa Nokkosen ja Leipomokahvila N'avetan Sipoossa? Jos et vielä ole poikennut, lähdehän käymään vaikka heti tulevana viikonloppuna, ellet arkipäivisin ehdi. Nokkosen ja N'avetan viikonloppuaamujen tunnelma on aivan omaa luokkaansa ja jos sääennuste pitää paikkansa, eli sekä lauantaina että sunnuntaina paistaa aurinko, ei parempaa paikkaa päivän aloittamiseen voi valita. N'avetan suojaisalla terassilla tarkenee nautiskella aamukahvista samalla, kun herkuttelee suolaisella ja/tai makealla herkulla. Ja valinnanvaraa riittää! Tunnelmalliset sisätilatkaan eivät ole huono vaihtoehto, jos sää sattuukin olemaan pilvisempi tai terassi täynnä. 

Suloinen Villa Nokkonen puolestaan kätkee sisäänsä kaikenlaisia ihania sisustusjuttuja sun muuta. Yllä vain muutama kuva esimerkkinä siitä, mitä pikkuisen mökin uumenista viime viikonloppuna löytyi. Monenlaista uutta on lisäksi tulossa. Kannattaa siis ehdottomasti kurkata myös tästä ovesta sisään.

Nokkonen ja N'avetta ovat olleet osa lähes jokaista mökkireissuamme jo pitkään. Liikkeiden omistajat ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi ja onkin ihana vaihtaa uusimmat kuulumiset aina, kun tavataan. Edellisestä kerrasta oli nyt päässyt kulumaan pidempi aika kuin koskaan, kiitos uuden perheenjäsenemme. "Missä vauva?" olikin ensimmäinen lause, jonka Nokkoseen astuessani kuulin. Kerrottuani olevani matkalla all by myself, esiteltyäni vinon pinon hauvavauvakuvia ja luvattuani napata hauvelin ensi kerralla kainaloon, sain anteeksi ;)

"Onhan sulla kauniit villasukat? Kynttilöitä? Herkkuja?" varmistelivat N'avetan naiset, kun kuulivat suunnitelmastani viettää kaksi kokonaista päivää YKSIN mökillä. Kynttilät ja villasukat löytyivät jo laukustani, N'avetan ihana korvapuusti ja jogurttileivos lähtivät mukaani täydentämään herkkuosastoa. Edes kuvia en tajunnut herkkutiskistä ottaa, sen verran antaumuksella uppouduimme fiilistelemään mökkiajatuksia. Naiset käskivät soittaa heille, jos alkaisin illan, ja pimeyden, tullen empiä ideani toimivuutta ja päättäisinkin suunnata kotiin. Lupasin tehdä parhaani, jotta heräisin seuraavana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen mökkisängystäni. 

Voitte siis vain kuvitella, kuinka hyvillä mielin lähdin jatkamaan matkaa herkkujeni kera. Niin, ja hortensian oksan, koska jokaisen yhden naisen mökkiviikonlopun kahvipöydästä on löydyttävä kukkia. Eivätkä koiratkaan jääneet unohduksiin, kuten eivät koskaan N'avettareissulla. He löysivät seuraavana päivänä kotiuduttuani laukkuni uumenista heille tarkoitetut luut välittömästi.









perjantai 15. syyskuuta 2017

Oman ajan opettelua



Hei täältä touhun ja tohinan keskeltä! 

Lupailin yhdelle ihanalle lukijalleni postausta uusimmista koirakuulumisista jo viime viikonlopuksi, mutta joudun pahoittelemaan sen puuttumista. En ole ehtinyt, rehellisesti sanottuna jaksanut, istua blogin pariin enää siinä vaiheessa, kun sitä varten on avautunut sopiva hetki. Kahtena edellisenä iltana olen vetänyt peiton korviin jo ennen iltayhdeksää univelkani kasvettua melkoisiin mittasuhteisiin. Toisin sanoen nyt nukutaan joka hetki, kun siihen on mahdollisuus. Luotan kuitenkin siihen, että pikkuisen karvakorvamme päivä-, ja varsinkin yörytmi, tasoittuu jossakin vaiheessa.

Huomattuani alkavani stressata aivan kaikesta aivan liikaa (mitä ihminen voikaan saada väsyneenä päähänsä!), tajusin tarvitsevani irtiottoa. Sellaista hetkeä, jona en ole töissä, enkä kotona. Viime viikkoina en nimittäin juuri muualla ole käynyt. Liikunta on typistynyt pihan kiertämiseksi, koska sen pidemmälle emme vielä Iiriksen kanssa lähde. Työmatkakävelyt olen joutunut korvaamaan autokyydillä, koska haluan päästä Iiriksen luo mahdollisimman nopeasti työpäivän jälkeen. 

Ei sillä, ettenkö olisi iltaisin voinut lähteä mihinkään, päinvastoin. Mieheni on välillä jopa yllyttänyt siihen. En vain yksinkertaisesti ole malttanut. Ikävä tuota pientä tärriäistä kohtaan kasvaa yllättävän nopeasti lähes kipua aiheuttavaksi olotilaksi!

Niinpä pienistä iltakävelyistä on muodostunut se oma hetkeni.

Mikä onni onkaan ollut, että moni sateinenkin päivä on päättynyt upeaan auringonlaskuun! Rakastan lenkkipolkuni varrella mm. tätä paikkaa, jossa laskeva aurinko maalaa venesataman ja meren upeilla väreillään. Yhtenä iltana istahdin hetkeksi laiturille sitä ihailemaan. Maltoin, ihme kyllä ;)


Nyt yritän saada pääni tajuamaan sen tosiasian, että pienet irtiotot ovat lähes välttämättömyys meidän kaikkien kannalta. Sen sijaan, että äkäilen kotona oman ajan puutetta samalla, kun voisin sitä vapaasti ottaa, keksin itselleni aluksi vaikka puoliväkisin jotakin iltaohjelmaa. Pieniä menoja joka viikolle. Jotakin, mitä kirjoittaa ylös kalenteriin. Vähitellen alan ehkä huomata Iiriksen pärjänneen vallan hyvin sen aikaa, eikä se ehkä ehdi sinä aikana kasvaa aikuiseksi ;)

Aloitan huomenna. 
Pakkaan kirjan, kameran ja kumisaappaat laukkuun. 
Puen mukavimmat vaatteet päälleni ja haen kaupasta herkkuruokaa. 
Suunnittelen haravointia ja saunan lämmittämistä, mutta toteutan ne vain, jos siltä tuntuu. 
Poimin polun varrelta mustikoita ja katselen merta. 
Nukun päikkärit, mahdollisesti useammatkin

Yhden naisen mökkiviikonloppu alkakoon! Wish me luck!





sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kahville!



A day without coffee is like... Just kidding. I have no idea.

First I drink the coffee. Then I do the things.

Coffee is like a hug in a mug.

Coffee isn't a drink. it's a cup of sanity.

Put your hair up in a bun. Drink some coffee and handle it.

Voisin jatkaa listaa pidemmällekin. Tässä kuitenkin muutama makupala lausahduksista, joihin olen törmännyt, mutta joiden merkitystä en ole koskaan ymmärtänyt. Enkä ymmärrä vieläkään. Onko oikeasti olemassa juoma, joka pystyy kaikkeen tuohon ja ah, niin moneen muuhun hyvään asiaan? Se ei kuulemma myöskään lihota suklaan lailla (suklaa on kohdallani pystynyt kaikkeen yllämainittuun) vaan sillä on positiivisia terveysvaikutteita. Sosiaalisiin suhteisiinkin se vaikuttaa. Ainahan voi lähteä kahville, jos ei muuta keksi.


Oma kahvittelu-urani alkoi jo ennen kuin opin kävelemään. Mummuni syötti sylissään istuvalle pyöreäposkiselle minulle pullamössöä. Sillä nimellä kyseistä kahvin, maidon, sokerin ja pullan muodostamaa yhdistelmää kutsuttiin. Mitään kofeiiniriippuvuutta se ei kuitenkaan saanut aikaiseksi. Siinä vaiheessa, kun kahvia olisi oikeasti "pitänyt" alkaa juoda, siis alakouluikäisenä, oli yritys tuhoontuomittu. Paine kyseisen tavan oppimiselle tuli vahvasti ympäristöstä, koska KAIKKI joivat kahvia. Viimeinen niitti oli vuotta nuorempi serkkuni. En yksinkertaisesti enää kehdannut pyytää kahvipöydässä mehua, olin kuitenkin meistä se vanhempi!

Niinpä sitä sitten tuhlattiin kupillinen jos toinekin sopivaa makuyhdistelmää etsittäessä. Kokeilin sekä mustana että sokerilla, maidolla ja/tai kermalla höystettynä. Annos toisensa jälkeen päätyi viemäriin aina yhtä kamalan makuisena. Päätin olla edelleenkin nolo ja pyytää mehua.

Aikuisiän kynnyksellä ongelma nosti uudelleen päätään. Opiskelutoverit lähtivät keskenään kahville ja lukivat yökaudet tentteihin kofeiinin voimalla. Minä pysyttelin limsa- ja päiväunilinjalla.


Ajan kuluessa olen hyväksynyt tämänkin outouden itsessäni. On ihan ok olla tietämätön siitä, kuinka pian ruoan jälkeen kahvi kuuluu tarjota, kuinka usein kahvia kuuluu juoda, milloin on liian myöhä kahvitteluun. Enää en myöskään pyydä kahvipöydässä mehua vaan juon teetä, nykyisin jo ihan mielelläni. Työpaikalla tiedän, että kahvipöytäkeskusteluun voi osallistua myös teekuppi kädessä ;) Voin siis sanoa olevani asian kanssa sinut. 

Sitten tuli lauantai, joka sekoitti nelisenkymmentä vuotta rakenteilla olleen pakan kokonaan! Kävellessämme eilen hakemaan kapseleita kahvikoneeseemme totesin miehelleni, että jos tuolla tarjotaan kahvia, mä juon. Mieheni hymyili omahyväisesti ja totesi liikkeessä tehtävän niin joka kerta...

Siinä se sitten oli edessäni, tuo toisessa kuvassa komeileva lasi ja sen sisällä oleva valtava määrä lattea. Valitsin sen mieheni ystävällisellä avustuksella, se kun on kuulemma kaikkein helpoiten uppoava kahvimuoto tällaiselle ensikertalaiselle. Lasin pohjakin saatiin lopulta näkyviin, kun siinä ystävällisen amerikkalaispariskunnan kanssa jutustellessamme siemailin tuota höyryävää... no, juomaa.

Ei se niin pahaa ollut kuin muistin, ei läheskään. Itse asiassa saatan juoda toisenkin kupillisen/mukillisen/lasillisen, ehkä jopa aiemmin kuin neljänkymmenen vuoden kuluttua!

Terkkuja siis mummulle sinne taivaaseen: Plikka juo viimeinkin kahvia <3

Loppuun vielä tuhannen taalan kysymys: Mikä on parasta kahvin kanssa? Jotkut suosivat suolaista, toiset makeaa kahvileipää. Yhden ystäväni kahvikupposen vierestä löytyy aina pari palaa tummaa suklaata. Toisen suurin herkku on kahvi ja jallu... Mitä lähden kokeilemaan?