sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hauvaelämää





Iiris on ollut perheemme jäsen nyt tarkalleen ottaen kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Niin lyhyessä ajassa tuosta söpöliinistä on tullut osa meitä. Me olemme nelikko. En enää osaa edes kuvitella aikaa, kun olimme kolmisin. En oikeasti osaa. Eikä osaa mieheni, eikä vanhempi koirammekaan, uskallan väittää. Iiris on täydellisesti valloittanut meidät kaikki. 

Hauvaelämämme täydennyttyä toisella karvakorvalla, olemme saaneet seurata, kuinka siskokset kiintyvät toisiinsä päivä päivältä enemmän. Viime postauksessani kirjoitin Supparin olevan jännittynyt pennun seurassa, varauksellinen Iiristä kohtaan. Se aika on taaksejäänyttä elämää. 

Tytöt leikkivät keskenään monta kertaa päivässä. Moiseen painiin, vauhtiin ja terrierimäiseen murinaan kesti hetken tottua. Tuntui, että pienempää on pakko puolustaa tai vähintään varmistella koko ajan, ettei nyt vaan satu mitään. Toki meidän ihmisten tehtävä on tarkkailla tilannetta, ja sen teemme, mutta ainakin tähän asti kaikki on sujunut hienosti. Suppari osaa käsitellä Iiristä leikinkin aikana todella hellästi, vaikkei se ulospäin siltä näytäkään. Vain kerran Iiris on vingahtanut sattumisen (luulisin) merkiksi ja sekään tilanne ei ollut tarkotuksellinen. 


Sen sijaan, että Suppari edelleen katsoisi meitä Koska te viette tuon pois täältä -katseellaan, toimii hän nykyisin huolehtivaisen isosiskon tavoin. Jos Iiris vingahtaa unissaan tai murisee parvekkeella, Suppari käy tsekkaamassa tilanteen. Nukkuvalta pikkusiskoltaan Suppari puhdistaa korvat lähes päivittäin. Makoilemaankin he mahtuvat jo samalle sohvalle ja sängylle. Olisittepa nähneet ja kuulleet tilanteen vielä viikko sitten. 

Mikään ei tee minua tällä hetkellä onnellisemmaksi kuin näiden kahden lähentymisen seuraaminen <3

Ulkoilukin sujuu parhaiten yhdessä isosiskon kanssa, vaikka toki viemme Iiristä ulos myös ilman Supparia. Siskosten ulkoillessa keskenään Iiris unohtaa syödä ainakin osan kaikesta, mitä hän pystyy suuhunsa laittamaan. Ja tuolla ulkonahan sitä riittää... Koimme jo muutaman pelontäyteisen tunnin, kun Iiris reilu viikko sitten joutui tiputukseen syötyään jotakin sopimatonta. Pahinta pelättiin, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Tällä hetkellä opettelemmekin Jätä-käskyä. Ja namipaloja kuluu... ;)


Vielä kun saisimme unirytmimme edes jollakin lailla normaaliksi. Suppari, joka ennen Iiriksen saapumista osoitti jo vanhan koiran piirteitä, on nykyisin energiaa ja leikkihaluja täynnä. Hän ei yksinkertaisesti malta odottaa pikkusiskon heräämistä vaan kokee aamuneljän olevan vallan hyvä hetki aloittaa karkelot. Ja Iirishän on innolla menossa mukana. Toivomme ja uskomme tämänkin olevan ohimenevä vaihe, kunhan Suppari hoksaa leikkikaverin tulleen jäädäkseen. Siihen asti me heidän ihmisensä haukottelemme, naureskelemme tilanteelle, ja väsyneinä jo ihan kaikelle muullekin, ja otamme päikkärit jokaisena mahdollisena hetkenä ;) 


Rentoa alkavaa viikkoa jokaiselle!

Ps. Seuraava postaus käsittelee leivontaa, eikä MAHDOLLISESTI sisällä sanoja koira, pentu tai koiranpentu, ollenkaan ;)






2 kommenttia:

  1. Odotan lisää juttuja kahdesta söpöliinistä. Minulla on koirakuume. Kotona asustaa nuori borderterrierinarttu, joka kaipaa seuraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kuulla, että lisäjutuille on tilausta ja lukijoita :) Ehdin jo miettiä, että olenko jo suoltanut yliannostuksen pentujuttuja. Viikonloppuna kirjoittelen aiheesta lisää!

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa minua.