sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Tähtisadetta vuodenvaihteeseen



Jos vuodenvaihteen herkkupöydässä on tilaa vielä yhdelle tähdelliselle, suklaiselle makupalalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä ohjetta. Sen lisäksi, että valmistaminen on helppoa ja ainekset löytyvät suht varmasti leivontatarvikkeidesi joukosta, ovat nämä makupalat myös suussasulavan hyviä.


Suklaamuffinssit

100 g voita
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
2 dl sokeria
1,5 tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1,5 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
2 dl suklaarouhetta

1. Sulata voi mikrossa, jäähdytä.
2. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään.
3. Sekoita voisula, munat ja jogurtti keskenään.
4. Yhdistä kuivat aineet voimunaseokseen.
5. Sekoita tasaiseksi, mutta älä vatkaa.
6. Nostele taikinamöykkyjä muffinivuokiin, muista jättää kohoamisvaraa!
7. Paista 175 asteessa noin 20 minuuttia.


Kuorrute (kreemi)

125 g voita
1 tl vaniljasokeria
n. 4 dl tomusokeria
1 rkl vettä

1. Pehmennä voi sähkövatkaimella notkeaksi.
2. Lisää vaniljasokeri.
3. Vatkaa tomisokeri voin joukkoon pienissä erissä.
4. Lisää vesi.
5. Vatkaa vielä hetki.

Anna muffinssien jäähtyä kunnolla ennen kuin kuorrutat ne. Itse valitsin koristeluun Dr. Oetkerin suklaarouheen ja maito- sekä valkosuklaiset tähdet. Dr. Oetkerilta löytyy myös mm. glitterkoristeita, jos tahdot vuodenvaihteen herkkupöytääsi oikein kunnolla bling blingiä ;)

Makoisaa vuodenvaihdetta Sinulle, ihana lukijani!







perjantai 29. joulukuuta 2017

Mitä tein, mitä en, mitä aion?



Vuosi 2017 alkaa olla siinä vaiheessa, että on aika katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Mitä päätöksiä tein vuosi sitten, mitkä niistä toteutin, mitkä jäivät toteuttamatta? Toisaalta on myös oikea hetki miettiä, mitä lupauksia/päätöksiä aion tehdä kohta alkavan vuoden varalle vai annanko moisen olla.

Löysin muistikirjasta vuosi sitten ylös kirjaamiani tavoitteita, päämääriä, joiden kanssa lähdin uutta kohti. Olin jo ehtinyt unohtanut koko kirjasen, ja hieman huvitti, kun löysin valitsemani lainaukset. Moni niistä liittyi treenaamiseen ja liikuntaan.
"Is it gonna be easy? No. Is it gonna be worth it? Yes."
Tämän ja monta vastaavaa löysin kirjan sivuilta.

No, treenasinko toivomallani ja päättämälläni tavalla? En. Hyvä päätös, toteutunut startti, ei päässyt alkua pidemmälle kertaakaan, vaikka yrityksiä oli useita. Kokeilin eri liikuntamuotoja, aloitin mielestäni maltillisesti, yritin tehdä kaiken, kuten kehoitetaan. Siltikään liikunnasta ei ole tullut samalla tavalla osa jokapäiväistä elämääni kuin mitä se oli vielä muutama vuosi sitten.

Luovutanko asian suhteen? Jätänkö liikunnan lisäämisen pois tavoitteiden listalta ensi vuoden osalta? En todellakaan. Poikkeuksena edelliseen on vain se, että tällä kertaa tavoite toteutuu. Tällä kertaa en haukkaa liian suurta palaa. Sen sijaan, että etsisin pussillisen uusia, otan käyttöön vanhan, hyväksi todetun konstin. Suunnitelmia sen onnistumiseksi on jo tehty, mutta niistä lisää myöhemmin. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että olen aika innoissani asiasta :)


Toinen päätökseni toteutui osittain. Se koski terveellisempää ruokavaliota. Herkuttelenko edelleen? Kyllä. En koskaan edes luvannut lopettaa kokonaan. Siihen ei ole tarvetta, enkä totta puhuen koe sitä edes järkeväksi. Se, mihin kuitenkin sorrun edelleen, on herkuttelun ja järkevän ruokavalion ajoittaminen. Jälleen kerran olen ollut joko/tai -tyyppi. Jos syön terveellisesti, kiellän itseltäni kaiken vähänkään epäterveelliseksi luettavan. Ja jos herkuttelen, en sitten juuri muuta teekään...

Tämäkin tavoite pysyy siis listallani myös vuonna 2018. Jatkan sen kuuluisan kultaisen keskitien  etsimistä näiden kahden "ruokailutottumuksen" välille. Tavanomaiselle herkuttelulleni olen löytänyt terveellisemmän vaihtoehdon, siitäkin myöhemmin lisää.


Yhden päätöksen eteen tein kaikkeni ja onnekseni se myös toteutui. Sen seurauksena sylissäni nukkuu tälläkin hetkellä perheemme neljäs jäsen, ihana Iiris-tyttönen. Kiitos miehelleni, joka suhtautui ajatukseen alusta asti enemmän kuin myönteisesti, sekä Heljälle, joka katsoi meidät sopivaksi perheeksi kasvatilleen. <3

Tulevan vuoden yksi uusi tavoite koskee ystäviä, sekä uusia tuttavuuksia että pidempään elämässäni mukana olleita. Te tulette saamaan useammin kyläilykutsuja. Useammin soitan, kysyn ja kerron kuulumisia. Useammin laitan viestiä ja pyydän seurakseni kaupungille, elokuviin, kävelylle. Sen lupaan.

Lisäksi lupaan lopultakin juhlia isosti syntymäpäiviäni, koska NELJÄKYMMENTÄ!

Mitä sinä päätät vai päätätkö olla päättämättä mitään?






keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Juhlakattaus luonnonmateriaaleilla







Olen aina haaveillut rauhallisesta joulusta metsämokissä. Kaikkialla olisi hiljaista, koko ympäröivä maailma olisi lumen peitossa. Pihaa koristaisivat vain lyhdyissä palavat ulkotulet ja puiden oksille kiinnitetyt kauralyhteet. Saunalle johtavaa polkua reunustaisi korkea hanki. Päivät kuluisivat verkkaisesti, olisi aikaa lukemiselle, päiväunille ja yhdessäololle. Aamiaiset, lounaat, päivälliset ja iltapalat katettaisiin jouluisen kauniisti, ympäristöön sopivasti. Kaikki rakkaat kokoontuisivat yhteisiin ruokahetkiin ison pöydän ympärille. Hirsiseinien sisällä voisi kuulla joululle ominaisia ääniä, kuiskauksia, riemun kiljahduksia, laulua ja naurua. Vain takassa palavien puiden rätinä rikkoisi hiljaisuuden, kun ilta vaihtuisi yöhön.

Vielä tänä jouluna tuo haave ei toteutunut. Ehkä se pysyy haaveena ikuisesti. Moni pieni yksityiskohta kävi kuitenkin toteen omassa kodissamme tapaninpäivänä. Sain saman pöydän ääreen ihmisistä rakkaimmat. Laulu ei raikunut (miksemme muuten kajauttaneet jotakin joululaulua?), mutta nauru kylläkin. Pihatietä ei reunustanut hanki, mutta iltakävelylle lähtiessämme satoi hetken lunta ja sekin on tänä talvena pääkaupunkiseudulla mainitsemisen arvoista.

Koska vietimme tapaninpäivää kaupunkikodissa, emmekä haaveideni metsämökissä, toin pienen palan metsäelämää kattaukseen. Keräsin tarvikkeita mökkipihastamme monta viikkoa sitten, ja isossa vesisaavissa ne pysyivät käyttökelpoisina näinkin pitkään.

Sidoin pellavaiset lautasliinat paksulla narulla. Rusetin alle pujotin kanelitangon ja puolukanvarvun. Keskelle pöytää asettelin puisen, suorakaiteen muotoisen alustan, jonka pohjan vuorasin sammalilla ja muutamalla kuusenkävyllä. Sammalten päälle laitoin lasiset alustat, jotka saivat paksut, valkoiset pöytäkynttilät päälleen. Tämän center piecen molemmilla puolilla kulki havuköynnös, jonka oksien taitekohtiin asettelin pienet Ultima Thulen lasit tuikkuineen. Puinen pöytäpinta sopi mielestäni kokonaisuuteen, joten en lähtenyt peittämään sitä liinalla.


Jouluisen kattauksesta tekee oikeastaan vain se, että se katettiin pöytään juuri jouluna. Luonnonmateriaalit voivat koristaa pöytää varsin hyvin muulloinkin, vaikka vuodenvaihteessa! Luonnosta löytyy kaikenlaista kaunista, jolla koristaa kotia. Eikä vain kesäkukkien muodossa, kuten monesti ajatellaan, vaan ympäri vuoden. Muistathan kuitenkin kunnioittaa luontoa ja käyttää mieluiten sellaista materiaalia, joka on jo irronnut kasvupaikaltaan.

Tiedän monen jo keränneen koristeet laatikoihin tämän joulun osalta. Minä en malta niistä vielä luopua. Kuusi, tähdet ja joulukukat saavat kaunistaa kotiamme vielä ainakin vuodenvaihteen yli. Kynttilät ovat osa sisustustamme pitkälle tulevan vuoden puolelle.

Miten teillä? Joko haaveilet kevään ensimmäisistä tulppaaneista? ;)



















lauantai 23. joulukuuta 2017

Valonpilkahduksia



Leppoisat aatonaaton terveiset jokaiseen kotiin! Joko kaikki alkaa olla valmista vai vieläkö touhuilet keittiössä, heilut mopinvarressa tai ajelet tontun tehtäviä hoitamassa?

Meillä pari lahjaa odottaa vielä kääreitään ja yksi itsetekemäni lahja vaatii parin tunnin työn. Muuten kaikki alkaa olla mallillaan. Lupasin itselleni noin kuukausi sitten, että aloitan jouluruokien valmistamisen, leipomisen ja siivoilun niin aikaisin, etten aatonaattoiltana ravaa hiki päässä ympäriinsä ja kiukuttele kiirettä läheisilleni. Vaikuttaa siltä, että onnistuin. Eikä edes tehnyt tiukkaa! Sen sijaan, että olisi tullut hoppu, ehdin kaiken tarpeellisen lisäksi nukkua tänään reilun kahden tunnin päikkäritkin! Siinä yksi mainitsemisen arvoinen valonpilkahdus. En nimittäin edes muista, milloin viimeksi olisin ehtinyt torkahtaa muille kuin yöunille. Nappasin kalojenhakureissun jälkeen kirjan käteeni, ja uni tuli lähes samantien.

Torstaina päivä oli lyhimmillään. Sattumalta tuoksi päiväksi osui ihana auringonpaiste, joka helli meitä kauneudellaan pitkän aikaa. Sama tapahtui myös eilen, ja molempina päivänä me onnekkaat ehdimme koiralenkille ennen pimeää.

Kuten kuvista näkyy, emme saaneet valkeaa joulua Helsinkiin, mutta kaupunki jouluasussaan on silti valtavan kaunis. Tuomaanmarkkinoilla tuli käytyä parikin kertaa, ja lopulta eilen onnistuimme kulkemaan Espan puiston läpi ilman, että kastuimme laisinkaan. Eikä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan nähdäkseen kauniita valoja pimeyden keskellä. Oma naapurustomme on kuin koru tuhansine pienine valoineen.

Ja joulu, se kaikkein suurin Valonpilkahdus, on jo ihan ovella. Enää yksi yö! Valehtelen, jos väitän odottavani joulua kuin lapsena, muttei tämä tunne siitä kauaksi jää. Tämän joulun erityiseksi tekee uusi perheenjäsenemme. Rakkaalle Iiriksellemme kaikki jouluun liittyvä on aivan uutta ja hirrrmuisen kiinnostavaa. Lisäksi jouluni poikkeaa aiemmista siinä, etten lähde lapsuudenkotiini laisinkaan. Onneksi saan äitini, isäni ja sisarukseni meille tapaninpäivänä <3

Valoa pimeyteen ovat tuoneet myös monet iloiset tapaamiset ystävien ja tuttavien kanssa. Hyvän joulun toivotukset ja lämpöiset halaukset. Aamulla heti heräämisen jälkeen lähetetyt viestit niille, joille haluaa vain kertoa, kuinka tärkeitä ovat.

Joulu on ihanaa aikaa.











sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Rakkain tapa virittäytyä joulutunnelmaan


Maan ollessa musta ja tehtävälistan kilometrin mittainen voi joulutunnelman löytäminen olla haastavaa. Vaikka moni asia ympärillämme kertookin lähestyvästä juhlasta, saattaa osa niistä viedä rauhoittumisen mahdollisuutta vain kauemmaksi. Oma jouluni ei löydy tavaratalojen väenpaljoudesta, vaikka joulukuusia näkyykin kaikkialla ja Jingle Bells kaikuu kaiken melun yläpuolella.

Oma joulutunnelmani on tuoksuissa, mauissa, aikaisten aamujen pimeydessä. Kynttilät ja koristeet, joulukukatkin, luovat omaa tunnelmaansa, mutta mikään, ei mikään, vedä vertoja joululaulujen voimalle. Näin on ollut aina ja tulee aina olemaan. Tälläkin hetkellä aamun hiljaisuuden keskellä soi joululaulu toisensa perään. Laulaisin hiljakseen mukana, mutten pysty. Herkistyn välittömästi.

Muutaman tunnin kuluttua istun Tuomiokirkon penkkiin rakkaan ystäväni kanssa ja laulan joululauluista kauneimmat. Yritän ainakin. Monen laulun kohdalla onnistunkin, mutta tähän ikään mennessä tunnistan jo vaaran paikat:

En etsi valtaa, loistoa -laulun "Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin..." jäi kuulematta muutaman vuoden ajan. Ystäväni, joka laillani eli tuolloin sinkkuaikaa, peitti vaivihkaa kanssani korvansa. Kyynelehdimme silti, me pienissä yksiöissämme elävät :) Koska vaikkemme kuulleet niin tiesimme silti.

"Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo. Armas joulu jo kutsuu meitä, taasen muistojen suurten luo...". Lapsuuden joulujen muistot ovat muistoista ne kaikkein rakkaimmat.

"En ma ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta." Varpunen jouluaamuna ei selittelyjä kaipaa.

"Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan..." Tässä kohtaa iskee aina kova ikävä ja ajatukset kulkevat mummun ja pappojen luo. Niiden, joita en enää pääse jouluisin halaamaan.

Löytyy listalta uudempiakin joululauluja. Tähti, tähdistä kirkkain, Näin sydämeeni joulun teen, Tulkoon joulu, kauniita kaikki. Silti vanhoissa joululauluissa on jotakin erityistä taikaa.

Kauneimpia joululauluja lauletaan tänäkin vuonna ympäri Suomen. Ihmiset kokoontuvat yhteen näissä merkeissä jo 45. kertaa. Jos et ole vielä ollut, suosittelen! Listan laulupaikoista ja -ajoista löydät helposti netistä.

Tunnelmallista kolmatta adventtia sinulle <3 




maanantai 11. joulukuuta 2017

Yksi jouluinen toive ja itsenäisyyspäivän kuulumiset


Milloinkohan viimeksi postausten väliin on jäänyt näin pitkä tauko? Syytän kiireitä, mitäs muutakaan. En kuitenkaan joulukiireitä vaan työsellaisia. Jälkimmäinen vuoden kiireisimmistä ajanjaksoista on nyt kuitenkin takanapäin ja ajatusten siirtäminen jouluun hyvässä vauhdissa. Lupaan siis vastaisuudessa ehtiä tänne bloginkin puolelle viime aikoja useammin, vaikka ne joulukiireet ovatkin seuraavana jonossa ;) Niistä voin kuitenkin kirjoitella tänne, toisin kuin työasioista.

Kiireinen ajanjakso on pitänyt sisällään huikean hienoja hetkiä. Komeita juhlia, joista upeimpina mainittakoon Suomi100-juhlat, itse asiassa useammatkin sellaiset! Kolmena peräkkäisenä päivänä sain pukeutua parhaimpiini ja kajauttaa Maamme-laulun. Kyynel silmäkulmassa, kuten aina. Ikimuistoisia hetkiä.

Otsikossa mainitsemani toive liittyykin juuri Suomen syntymäpäivään. Itsenäisyyspäivän kauneimpana hetkenä, auringon noustessa, maata peitti hento lumikerros. Tuon paksumpi se ei ollut, mutta voi, kuinka paljon se piristi sekä maisemaa että mieltä. Aamuvarhaisella Iiriksen kanssa ulos hipsiessäni kaikkialla oli vielä pimeää ja hiljaista. Lumi narskui tassujen ja jalkojen alla. Suomi oli saamassa kauneimman mahdollisen sään syntymäpäiväkseen. Teimmekin koko perheen voimin pitkän kävelylenkin näissä kuvien maisemissa ennen kuin piti alkaa jälleen valmistautua juhlaan.

Jos säihin voisi vaikuttaa, nyt sen tekisin. Sääennuste lupaa huomiseksi kunnon lumisadetta kaikkialle muualle, KAIKKIALLE, paitsi Helsinkiin. Me saamme vain lisää vettä...

Jouluinen toiveeni on valkoinen maa. Vaikka vain vähäsen lunta. Syntyy se joulumieli ilmankin, mutta lumi olisi piste iin päälle. Joko pitää lyödä hanskat tiskiin tämän toiveen suhteen..?











tiistai 28. marraskuuta 2017

ZZZZZ...


I already want to take a nap tomorrow.


You know you've grown up when a nap is no longer a punishment but a reward.


I wish I was a little kid so I could take a long nap and everyone would just be proud of me.


Koska silmiini on osunut nämä ja monta muuta päiväuniin liittyvää sanontaa, voin todeta, että joku muukin kuin minä kaipaa tavallista enemmän unta kaiken tämän pimeyden keskellä.


Vaikka Iiris onkin antanut minun nukkua välillä kuusikin tuntia putkeen, ovat yöuneni silti edelleen aivan liian lyhyitä. Tässä vaiheessa vuotta unen vähyys tuntuu ehkä rankimmalta. Valoisan aika on hurjan lyhyt ja pimeä on todella pimeä, kiitos lumettoman maan. Siksi olenkin pyörtänyt muutaman pyhän päätökseni ja antanut itselleni luvan nukkua aina, kun mahdollista.


Nautin yleensä viikonloppujen aikaisista aamuista. Leivontaa, pieniä sisustusjuttuja, lukemista, kaikenlaista mukavaa voi sisällyttää niihin hetkiin, kun päivä ei ole vielä valjennut. Viime lauantaina päätin kuitenkin olla järkevä ja luovuin aamurutiineistani. Siirryin aamuöisen Iiriksen kanssa tekemäni ulkoilun jälkeen sohvalle nukkumaan ja jatkoin uniani. Yhdeksän aikaan raotin silmiäni. Varmistuttuani siitä, että kodin irtaimisto on edelleen ennallaan ja Iiris, se mahdollinen pikku tuholainen, nukkui tyytyväisenä tyynyni vieressä, jatkoin nukkumista puoleenpäivään asti! Oi sitä olotilaa, kun hetkellisesti tunsin olevani virkeä!


Päikkäreistäkin olen yrittänyt luopua vuosien varrella, ne kun syövät väkisinkin palan yöunista. Näillä univeloilla siitä ei kuitenkaan ole pelkoa. Siispä olen antanut unelle vallan useaan otteeseen autossa pelkääjän paikalla istuessani, tv:tä katsellessani, lukiessani. Usein uni ei edes kysy lupaa, se tulee ja vie mukanaan. Kuten esimerkiksi tänään. Onhan se jännä tunne, kun tajuaa nukahtaneensa istualleen...


Onneksi marraskuu alkaa olla voitettu kanta. Kolme yötä joulukuuhun on!


Nautitaan päikkäreistä ja mahdollisimman pitkistä yöunista, muistetaan vitamiinit ja ulkoilut, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta <3










sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kuvista kalleimmat

Kun puhelmeni ilmoitti tallennustilansa olevan melkein täynnä, ensimmäinen ajatukseni oli, että valokuvat on siirrettävä turvaan. Silmissäni vilisi ketju tärkeistä hetkistä, ihanista tapahtumista, rakkaista ihmisistä ja eläimistä. Ajatus siitä, että ne haihtuisivat savuna ilmaan, tai bitteinä avaruuteen, tuntui kertakaikkisen kamalalta! Luettuani juuri tilanteesta, jossa puhelimesta oli yön aikana, ohjelmistopäivityksen tai muun vastaavan seurauksena, hävinnyt yli 13 000 (minkä puhelimen muisti vetää niin paljon?!) kuvaa, päätin ryhtyä toimeen samantien.


Sen sijaan, että olisin kuvat kovalevylle siirrettyäni tyhjentänyt niille tarkoitetun kansion puhelimestani kokonaan, tein tyhjennystyön yksitellen, kuva kerrallaan. Kansiossa oli kuvia, joita en yksinkertaisesti raaskinut poistaa, vaikka tiesin löytäväni ne kovalevyn uumenista aina niin halutessani. Enkä nyt tarkoita vain muutamaa kuvaa, en edes muutamaa kymmentä. Lähes kuusisataa otosta pääsi edelleen jatkoon. Ja tähän se emoji apinasta, joka peittää silmät käsillään!


En kuitenkaan lähde nolostelemaan asiaa sen enempää. Taidan nimittäin olla aika onnekas, kun muutamaan viime vuoteen on mahtunut niin paljon sellaista kuvattavaa, sellaisia hetkiä, joihin haluan palata usein. Esimerkiksi meneillään olevan kaatosadepäivän voi lähestulkoon täysin pelastaa aurinkoisten häämatkakuvien selaaminen! Nämä reilun kolmen vuoden takaiset kuvat Hangosta ovat myös ikisuosikkejani. Iiriksen ja Supparin kuvista en edes aloita ;)


Löytyykö sinun puhelimestasi kuvia, jotka ovat ja pysyvät?





tiistai 14. marraskuuta 2017

Hyasintteja ja katajanoksia




Kausivaloja en ole vieläkään ripustanut (monesta päätöksestä huolimatta), mutta ensimmäiset hyasintit nappasin ostoskoriini viime viikonloppuna. Raukat joutuivat olemaan paperikassin pohjilla pari ensimmäistä päivää. Muistin ne kyllä, mutten yksinkertaisesti ehtinyt asetella niitä ruukkuihin. Ja melkoinen hätäratkaisu tuo tämänhetkinenkin kasvualusta on. Laitoin löytämäni mullanlopun ruukun pohjalle ja asettelin sipulit siihen. Tarkoitukseni oli peittää juuret sammalella, mutta koska sekin on ajanpuutteen vuoksi jäänyt metsään, ovat pikkuiset saaneet olla noine hyvineen. Ja jos totta puhun, minusta asetelma ei näytä hassummalta tuollaisenakaan!

Olen pitänyt hyasintteja parvekkeella niiden kasvuaikaa pidentääkseni. Hyasintithan viihtyvät parhaiten viileässä. Ohjeen mukaan ne pahastuvat vasta pakkaslukemista. Sääennuste lupaa nollan alapuolelle laskevia lukemia tuleviksi öiksi, joten taidan nostaa ne tänään illalla sisälle. Kun varsi saa lämpimässä enemmän mittaa, siirrän hyasintit korkeisiin lasiastioihin. Niissä ne saavat kasvaa kaikessa rauhassa ilman pelkoa siitä, että kaatuvat tai varsi katkeaa.

Seurakseen hyasintit saivat katajanoksan, jonka Iiris kiikutti minulle metsälenkillä. Siinäkin on jotakin jouluista, vai mitä olet mieltä?