tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ikävä on ihmeellinen juttu

Olin nuorempana kova ikävöimään. Yllättävä vatsakipu palautti ystävän luo telttailemaan lähteneen pikkutyttösen iltamyöhällä kotiin omaan sänkyyn monen monta kertaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani reissasin kotiin joka viikonloppu. Laukku pysyi osittain pakattuna aina muistuttamassa siitä, että kohta olisi taas perjantai ja lapsuudenkoti vain tunnin bussimatkan päässä. 

Vähitellen vanhempia, sisaruksia, lapsuudenkotia ja -maisemia kohtaan tuntemani ikävä on muuttanut muotoaan. Tietynlainen kaipuu on kuitenkin olemassa aina. Kaikkeen tottuu, siihenkin, että näemme harvakseltaan. 

Ikävöijä asuu sisälläni silti edelleen. Suurimmat ikävän tunteet minussa herättää nykyään karvainen perheenjäsenemme, maailman ihanin pieni Suppari-tyttö. Jos joku olisi saanut euron joka kerrasta, kun olen miettinyt Suppista tällä reissulla, olisi häneltä rahahuolet hetkeksi kaikonneet.
Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut reissusta, olen todellakin! Yhdessä olemme mieheni kanssa miettineet, mitäköhän Suppis puuhaa juuri sillä hetkellä ja miten reagoi, kun palaamme kotiin. Pari kertaa olemme saattaneet soittaa kuulumisiakin... :) Sellaista se on, kun toinen on niin valtavan rakas! Huomenna jo nähdään!


Myöhään eilen illalla avasin hotellihuoneemme parvekkeen oven. Voi sitä haikeuden määrää, kun tajusin, että nukkuisimme täällä enää kaksi yötä! Tajusin, että tulen ikävöimään tätä kaikkea: yhdessäoloa, pitkiä juttutuokioita, käsi kädessä kulkemista, lämpöä, aurinkoa, uskomattoman kauniita maisemia. Ehkä vähän jopa sitä vesibussireissuja kaupittelevaa miestä, joka jaksaa päivästä toiseen kuittailla meille milloin liian hitaasta juoksuvauhdistani, milloin väärän vesibussin valinnasta. Minulle tulee ikävä tätä paikkaa. Minulla on jo valmiiksi vähän ikävä tätä paikkaa...




Miten voi yhtä aikaa ikävöidä sinne ja tänne..? Jotenkin vain voi. 











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.