sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Voi meitä!



Vanha sananlasku kehottaa olemaan piilottamatta kynttilää vakan alle. Meillä suomalaisilla tuntuu kuitenkin olevan vahva taipumus tehdä juuri niin. Peittelemme ja ujostelemme tekemisiämme ja osaamisiamme syystä tai toisesta. Imemmekö "taidon" itseemme jo äidinmaidosta, malliopimmeko moisen vai opetetaanko meitä toimimaan niin? Siinäpä mielenkiintoinen tutkimusaihe!

Olen miettinyt asiaa monesti, tällä viikolla se nousi esille töiden parissa. Eräs työtoverini ehdotti, että esittelisin blogini, ja bloggaamisen ylipäätään, kollegoilleni yhden projektin yhteydessä. Kauhistuin ehdotusta, järkytyin suorastaan! Lupasin tehdä lähestulkoon mitä tahansa, kunhan kukaan ei mainitsisi sanallakaan blogiani isolle yleisölle.

Ja miksikö näin? Hyvä kysymys. Vastausta aloin sitten illalla pohtia. Bloggaamisesta on tullut minulle rakas harrastus. Olen mielestäni kehittynytkin siinä jonkin verran (huomaa kynttilän pikainen esiintulo tässä kohtaa, *tirsk*). Toivon, että blogini lukijamäärä on kasvusuunnassa ja minulla on monenlaisia suunnitelmia Kotonaisen tulevaisuuden varalle. Miksi silti punastelen joka kerta, kun joku kommentoi kirjoituksiani kasvotusten tai vaikka vain mainitsee lukevansa niitä?

Tässä onkin riittänyt pohdittavaa tälle viikolle. On varsin ristiriitaista toivoa blogille menestystä ja loistavaa tulevaisuutta samalla, kun lähestulkoon peittää kasvonsa aina aiheen noustessa esille.

Olen aina ollut äärimmäisen huono ottamaan kehuja vastaan. Vähättelen, vähintään punastelen. Pyydän vaihtamaan aihetta. Kerran sorruin jopa haistattelemaan henkilöä, joka kohdisti minuun kauniita sanoja. Siitä sainkin sitten kuulla vuosia jälkeenpäin, ja ihan aiheesta. Tämän episodin jälkeen opettelin toimimaan vastaavissa tilanteissa edes jotenkin järkevällä tavalla. Nykyään osaan jo kiittää kehujaani. Sen jälkeen vaihdankin sitten pikaisesti aihetta ;)

Otin jälkikäteen yhteyttä kollegaani ja pahoittelin voimakasta reaktiotani. Yritin selittää hänelle, miksi näin kävi ja käy joka kerta. Hän ymmärsi täysin. Samalla hän kertoi työskentelevänsä yhden huikean jutun parissa. Jutun, josta hän ei halua tehdä mitään numeroa... Niinpä. Totesimme molemmat olevamme vähän hulluja kynttilöidemme piilottelijoita.

Pyrin vastedes kiinnittämään asiaan huomiota. Sen sijaan, että alituiseen vähättelen itseäni ja korostan heikkouksiani, saatan joskus jopa myöntää olevani jossakin ihan hyvä!

Mites sinä? Tunnistatko itsesi tekstistäni? Onko sinullakin taipumus sortua itsesi aliarvioimiseen? Ja jos on, tyydytkö tilanteeseen vai liitytkö seuraani tekemään yhdessä asialle jotakin?



2 kommenttia:

  1. Samankaltaisia ajatuksia on oman blogini (ja ihan muutenkin vähän kaiken) suhteen leijunut ilmassa. Monesti tuntuu, että on helpompaa piiloutua oman vähättelynsä taakse sen sijaan, että ottaisi askeleen epämukavuusalueelleen ja olisi touhuihinsa tyytyväinen.

    Sinun blogisi on kiva! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maarit, kauniista sanoistasi <3 Pitää täysin paikkansa, että sinne mukavuusalueen turviin on ihan liian helppo jämähtää. Silloin pitäisi muistaa, kuinka mahtava fiilis tuleekaan, kun astuu sieltä toisinaan pois! Siihen pyritään, vaikka vain pienin askelin, eikö vaan? :)

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa minua.