tiistai 28. marraskuuta 2017

ZZZZZ...


I already want to take a nap tomorrow.


You know you've grown up when a nap is no longer a punishment but a reward.


I wish I was a little kid so I could take a long nap and everyone would just be proud of me.


Koska silmiini on osunut nämä ja monta muuta päiväuniin liittyvää sanontaa, voin todeta, että joku muukin kuin minä kaipaa tavallista enemmän unta kaiken tämän pimeyden keskellä.


Vaikka Iiris onkin antanut minun nukkua välillä kuusikin tuntia putkeen, ovat yöuneni silti edelleen aivan liian lyhyitä. Tässä vaiheessa vuotta unen vähyys tuntuu ehkä rankimmalta. Valoisan aika on hurjan lyhyt ja pimeä on todella pimeä, kiitos lumettoman maan. Siksi olenkin pyörtänyt muutaman pyhän päätökseni ja antanut itselleni luvan nukkua aina, kun mahdollista.


Nautin yleensä viikonloppujen aikaisista aamuista. Leivontaa, pieniä sisustusjuttuja, lukemista, kaikenlaista mukavaa voi sisällyttää niihin hetkiin, kun päivä ei ole vielä valjennut. Viime lauantaina päätin kuitenkin olla järkevä ja luovuin aamurutiineistani. Siirryin aamuöisen Iiriksen kanssa tekemäni ulkoilun jälkeen sohvalle nukkumaan ja jatkoin uniani. Yhdeksän aikaan raotin silmiäni. Varmistuttuani siitä, että kodin irtaimisto on edelleen ennallaan ja Iiris, se mahdollinen pikku tuholainen, nukkui tyytyväisenä tyynyni vieressä, jatkoin nukkumista puoleenpäivään asti! Oi sitä olotilaa, kun hetkellisesti tunsin olevani virkeä!


Päikkäreistäkin olen yrittänyt luopua vuosien varrella, ne kun syövät väkisinkin palan yöunista. Näillä univeloilla siitä ei kuitenkaan ole pelkoa. Siispä olen antanut unelle vallan useaan otteeseen autossa pelkääjän paikalla istuessani, tv:tä katsellessani, lukiessani. Usein uni ei edes kysy lupaa, se tulee ja vie mukanaan. Kuten esimerkiksi tänään. Onhan se jännä tunne, kun tajuaa nukahtaneensa istualleen...


Onneksi marraskuu alkaa olla voitettu kanta. Kolme yötä joulukuuhun on!


Nautitaan päikkäreistä ja mahdollisimman pitkistä yöunista, muistetaan vitamiinit ja ulkoilut, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta <3










2 kommenttia:

  1. Täällä on toinen päikkäreitä rakastava, olen aina ollut, ihan nuoresta asti. Eivätkä ne rajoitu mitenkään kaamosaikaan tai synkkään päivään muuten vaan. Nautin vain niin siitä hetkestä, kun saan köllähtää sohvalle ja sulkea silmät kaikessa rauhassa. Olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että pitää nukkua silloin kun nukuttaa. Toivottavasti saat univelkasi vähitellen kuntoon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen aina ollut päiväunien harrastaja. Tuntuu, että päivällä uni tulee hetkessä. Nukahtamisella ei ole samanlaista painetta kuin illalla. Yleensä pidän huolen siitä, ettei päikkärit veny liian pitkiksi ja sitä myöden vaikuta yöuniin. Tällä hetkellä nukun kuitenkin niin pitkään kuin nukuttaa. Velkaa riittää tällä menolla vielä ensi vuodellekin ;)

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa minua.