sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Aamulla kuuden aikaan








Jos jokaisen aamun ensimmäinen maisema olisi ylläolevan kaltainen, muuttuisiko se joskus tavalliseksi? Sellaiseksi, ettei siihen enää kiinnittäisi huomiota. Tavalliseksi itsestäänselvyydeksi. Sitä emme koskaan saa tietää, mutta epäilen, että tuo taika ei voi kadota. Koska jos jotakin niin taianomainen mökin sohvalta avautuva maisema on.

Yhden naisen mökkiviikonloppuani hellittiin aivan upealla aurinkoaamulla. Lauantainen sade takasi sen, että lepäsin koko päivän, enkä siis toteuttanut marjanpoiminta-, haravointi- tai lenkkeilypäätöstäni. Huilasin vain, nukuin, luin ja saunoin. Ehkä juuri siksi heräsin niin aikaisin sunnuntaina, enkä siis menettänyt hetkeäkään yhdestä syksyn kauneimmista aamuista. Puin lämpimät vaatteet pyjaman päälle ja vedin kumpparit jalkaan. Avasin oven ja lähdin täysin hiljaiseen, pilvettömään, tyyneen sunnuntaiaamuun.





Kuvat kertovat enemmän kuin minä voin. Kolme tuntia istuin mökin terassilla paksun peiton ja parin vaatekerroksen suojissa. Join pikavauhdilla jäähtyvää teetä, katselin satamasta lähteviä laivoja ja mietin, missä rannan läheisyydessä uivan joutsenen puoliso oli. Tunsin ikävää. Sitä ihanaa ikävää, joka saa tajuamaan, kuinka onnekas olen. Tiesin, että asiat olisivat hetken taas niin kuin kuuluukin.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.