maanantai 25. syyskuuta 2017

Mentäiskö mekin kalliolle






Syksy antaa kauneintaan. Sen on huomannut myös yksi pieni poika, jonka ohi kävelin tänään töistä kotiin palatessani.

-Mentäiskö kalliolle? hän kysyi äidiltään. Äiti, joka oli pukeutunut selkeästi kylmempää säätä varten, kantoi täysinäistä kauppakassia ja tokaisi hieman kiukkuiseen sävyyn, että kotiin on mentävä, ruoka ja läksyt tehtävä.

-Mutta kun täällä on niin hieno sää! Aurinko paistaa, voisin syödä tossa kalliolla vaikka yhden banaanin. Sit ruualla ei oo niin kiire, kun mulla ei oo enää kova nälkä. Ja lupaan tehä läksyt heti!

Äiti mietti hetken ja suostui. He kiipesivät, poika selkeästi riemuissaan juosten, äiti vähän hitaammin kassinsa kanssa, tien vieressä olevan kallion päälle. En ehtinyt nähdä, söivätkö banaanit, mutta todennäköisesti.

Voiko olla parempaa? Voiko olla hienompaa esimerkkiä hetkessä elämisestä?

Ehdotan, että otetaan oppia tuosta pienestä pojasta. Huomataan hetki ja napataan siitä paras irti aina, kun mahdollista. On totta, että jotkut asiat on hoidettava, mutta voisivatko ne odottaa hetken. Väitän että molemmat, sekä äiti että poika, muistavat tämän kauniin syksyisen päivän ex tempore -piknikin pitkään. Vaikka se kestikin vain yhden banaanin verran.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi ilahduttaa minua.