lauantai 18. maaliskuuta 2017

Miks sä juokset?




Inhosin juoksemista vuoden 2006 joulukuun 30. päivään asti. Vuoden 2006 joulukuun 31. päivästä asti yksi suurimmista toiveistani oli, että voisin joskus juosta.

"Miks sä juokset?", kysyi mieheni multa tänään aamiaispöydässä. Olin juuri palannut reilun kymmenen kilometrin lenkiltä. Istuin pitkään hiljaa ja mietin. En siksi, ettenkö olisi keksinyt vastausta. En vain tiennyt, mistä aloittaa.

Lapsena juoksu oli osa leikkimistä ja pelaamista, ei sitä sen enempää tullut mietittyä. Kun aloin aktiivisesti lenkkeillä, kävelin, pyöräilin tai hiihdin. Juoksemisesta en jostain syystä tykännyt. En osannut mieltää itseäni juoksijaksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan) vaan liikuin monin muin tavoin. 

Joulukuun 30. päivänä 2006 olin vanhempieni kanssa pururatalenkillä kotikonnuillani. Liukastuin ja vasen nilkkani murtui pahasti. Nilkkaa ei saatu korjattua kuntoon vaan se jäi virheasentoon.
"Joudut todennäköisesti kävelemään lopun ikääsi kepin kanssa.", ilmoitti minut leikannut ortopedi leikkausta seuranneena päivänä. Järkytyin kuulemastani, olinhan tuolloin vasta 28-vuotias. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi koskaan enää juosta. Sitä kaipaa, minkä menettää, huolimatta siitä, ettei juoksu ollut koskaan näytellyt isoa roolia elämässäni.

Päätin, että jos se minusta on kiinni, en pelkästään kävele ilman keppiä, aion myös juosta. Pitkän ajan se otti, monta kivuliasta fysioterapiakäyntiä ja tuntitolkulla kotitreeniä, mutta saavutin tavoitteeni. Minusta tuli kuin tulikin juoksija, enkä tarvitse keppiä kävelemiseen.





The more I run the more I love my body.
Not because it's perfect. Far from it.
But because with every mile it's proving to me
that I'm capable of more than 
I ever thought possible.

Olen onnellinen, että voin juosta.

Juoksen monesta muustakin syystä. Yhtälailla kuin kävelykin, juokseminen on mulle terapiaa.

I run to burn off the crazy.

Juokseminen on omaa aikaani, omaa tilaani. Annan ajatusteni johtaa sinne, minne ikinä vievätkään. Osaisipa joku selittää, miten on mahdollista, että jotkut ajatuspalaset loksahtelevat paikoilleen helpommin liikkeessä kuin paikallaan ollessa. Lenkin jälkeen pää on kevyempi ja minä parempi ihminen.

Juoksun jälkeinen olotila on jotain, mitä ei myöskään osaa selittää. Ja mikä parasta, se olotila tulee, vaikka juokseminen ei olisikaan tuntunut kovin kevyeltä tai mukavalta. Oikeastaan juuri silloin se tuleekin. Silloin, kun en ole antanut periksi vaan päättänyt juosta vielä yhden sähkötolppien välin, yhden kadunpätkän, kotiin asti. On hienoa huomata, kuinka matka, jonka jaksaa juosta, pitenee vähitellen.




Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu juoksulenkillä. Eri paikkoja, eri vuodenaikoja. Kyllähän nämäkin ansaitsevat paikkansa syiden listalla.

Vaikka olenkin juossut vuodesta 2007 lähtien melko säännöllisesti, muistan silti aina juoksemisesta puhuessani vähätellä itseäni sanomalla, etten oikeasti ole juoksija. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kyseinen toteamus myös tämän postauksen loppuun. Törmäsin kuitenkin Pinterestiä selatessani seuraavaan Bart Yasson lausahdukseen:

"I often hear someone say 'I'm not a real runner.'
We are all runners.
Some just run faster or longer than others.
I never met a fake runner."

Tämä juoksija toivottaa siis sinulle oikein reipasta viikonlopun jatkoa :)










4 kommenttia:

  1. Kiitos ajankohtaisesta teemasta. Eilen luin rapakuntoisen juoksuohjelman eli teoria on nyt hallussa. Mutta kuka vetää vermeet niskaan vartin takia...no sen on oltava minä. Yleensä aloitan liian pitkillä ja raskailla lenkeillä ja eikä aikaakaan kun olen flunssassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tuon ajatuksen siitä, että on täysin järjetöntä pukea juoksuvaatteet vartin takia. Mutta kun tekee sen muutaman kerran, ei kohta enää tarviikaan, koska juoksuaika pitenee. Itsekin lähden toisinaan tekemään 15-20 minuutin lenkin, jotta saan paikat lämpimäksi ja sen jälkeen venyttelen oikein ajan kanssa.

      Poista
  2. Ja nythän mun juoksuhimo yltyi vielä pahemmaksi! :) kännykässä odottaa intervallitreenit ajastettuna ja musat valmiina niille lenkeille kun haluan kuunnella jotain muuta kuin linnunlaulua. Run, girl, run!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä hyvä! Tiedän, että odottavan aika voi olla ärsyttävän pitkä, mutta mieti sitä mahtavaa fiilistä, kun lopulta saat laittaa tossut jalkaan ja musiikin soimaan! Itse nautin linnunlauluista lähinnä työmatkoja kävellessä. Juoksukunto on vielä sen verran vajavainen, että tarvitsen kunnon treenmusiikin tuoman tsempin vauhdittamaan askeleitani.

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa minua.